Tiistai-päivänä pistäysi Natalia Ivanovnan luo tuttu nimismies. Natalia Ivanovna kestitsi häntä paloviinalla ja suolatuilla sienillä, omaa valmistetta. Ryypättyään ja haukattuaan ilmoitti nimismies, ettei kuolemanrangaistusta huomenna vielä pannakaan toimeen.
— No miksi ei?
— On sattunut merkillinen juttu. Ei ole voitu saada pyöveliä. Yksi olisi ollut Moskovassa, kertoi poikani, mutta se oli lukenut evankeliumia ja saanut päähänsä, ettei pidä tappaa. Miekkonen on itse tuomittu taposta linnaan, mutta nyt ei voi muka lain käskystä tappaa. Sitä uhattiin raipoilla, mutta se sanoi: lyökää vain, en rupea sittenkään.
Natalia Ivanovna punastui äkkiä, jopa hiostuikin pelkästä ajatusten paljoudesta.
— Eikö niille kävisi anteeksiantaminen vielä?
— Miten se voisi käydä, kun ovat jo tuomitut. Keisari yksin voi antaa anteeksi.
— Mistäs keisari saa tietää?
— On lupa anoa armoa.
— Mutta minunhan tähteni heidät on tuomittu, — sanoi vähäjärkinen
Natalia Ivanovna. — Mitenkäs minä siis voisin anoa armoa?
Nimismies naurahti.