— Kun emme vain saisi siitä aika tavalla rokkiimme!
— Mutta minähän vastaan asiasta. Teitä en ilmaise.
— Onpa siinä hyvä akka, — ajatteli nimismies, — lopen hyvä onkin. Jos olisi minun akkani sellainen, paratiisin iloa olisi elämämme, eikä sitä mitä se nyt on. Ja nimismies kirjoitti sähkösanoman keisarille: "Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen. Teidän Keisarillisen Majesteettinne uskollisin alamainen, talonpoikien murhaaman kolleegiasessorin Pjotr Nikolajevitsh Sventitskin leski, pyhien jalkojenne juureen langeten (tämä kohta oli sähkösanoman sepittäjälle erikoisesti mieluinen), rukoilee Teidän Keisarillista Majesteettianne armahtamaan kuolemaan tuomituita siinä ja siinä läänissä, kihlakunnassa, pitäjässä, kylässä asuvia, sen ja sen nimellisiä talonpoikia."
Sähkösanoman lähetyksen toimitti nimismies itse, ja Natalia Ivanovnan oli hauska ja hyvä olla. Hänestä näytti, että jos kerran hän, murhatun leski, antaa anteeksi ja pyytää armahtamaan, niin keisari ei saata olla armahtamatta.
XII.
Neiti Liisa Evropkinin mieli oli ollut alituisessa innostuksen tilassa. Mitä pitemmälle hän edistyi vasta auenneella kristillisen elämän tiellä, sitä varmempi hän oli tämän tien totuudesta ja sitä iloisemmaksi tunsi olonsa.
Hänen lähimpinä tarkoituksinaan oli nyt kaksi asiaa: ensiksikin, käännyttää Mahin, tai, kuten hän oikeastaan tarkoitti, saada hänet palaamaan itseensä, omaan hyvään, erinomaiseen luonteeseensa. Liisa rakasti häntä, tämän rakkauden valossa hänelle avautui Mahinin sielun kaikille ihmisille yhteinen jumaluus, mutta hän näki tässä kaikille ihmisille yhteisessä ominaisuudessa myöskin jotain Mahinille yksin ominaista hyvyyttä, hellyyttä ja ylevyyttä; toisena tarkoituksena oli lakata olemasta rikas. Hän oli päättänyt vapautua rikkaudesta aikeessa panna Mahin koetukselle, mutta sitten halusi tehdä sen omankin sielunsa vuoksi, evankeliumin käskyä noudattaen. Aluksi hän rupesi jakamaan omaisuuttaan, mutta siinä teki hänelle esteen isä ja, vielä enemmän kuin isä, avustusta anovien tulva. Silloin hän päätti kääntyä erään pyhän elämänsä vuoksi kuuluisan vanhuksen puoleen, pyytäen ottamaan hänen rahansa ja tekemään niillä mitä tahtoo. Saatuaan asiasta tiedon isä vimmastui ja kiivaassa keskustelussa sanoi häntä mielipuoleksi, uhaten ryhtyä toimenpiteisiin hänen vapautensa rajoittamiseksi.
Isän kiihkoiset, hermostuneet sanat saivat kiihdyksiin myöskin Liisan ja hän ei ehtinyt malttaa mieltänsä ennenkuin oli tullut sanoneeksi isälle törkeyksiä, nimittäen hirmuvaltiaaksi, jopa oman voiton pyytäjäksi.
Täytyi pyytää anteeksi isältä. Isä vakuutti leppyneensä, mutta Liisa
näki selvästi hänen olevan vielä vihoissaan eikä antaneen anteeksi.
Mahinille Liisa ei tahtonut tästä puhua. Sisko, joka oli hänelle
Mahinin vuoksi mustasukkainen, eteni nyt Liisasta kokonaan, joten
Liisalla ei ollut kelle puhua ja kelle suruansa valittaa.
Jos katuu, niin katuu Jumalan edessä, ajatteli Liisa itsekseen, ja kun sattui olemaan pääsiäispaaston aika, päätti ruveta paastoomaan ja tunnustaa ripillä kaikki papille sekä pyytää neuvoa, miten olisi meneteltävä tästä lähin.