Kaupungin lähistössä oli luostari, jossa tuo elämästään kuuluisa vanhus eli, opettaen, ennustellen ja parannellen ihmisiä ihmeitten kautta, joita pidettiin hänen tekoinaan.
Vanhus oli saanut kirjeen Liisan isältä, joka ilmoitti Liisan tulosta ja hänen epäsäännöllisestä, kiihtyneestä mielentilastaan. Kirjeessä lausuttiin vakaumus, että vanhus oli saattava tytön kultaiselle keskitielle, hyvän kristillisen elämän poluille, pois olevien olojen vastustuksesta.
Väsyneenä kävijöihin otti vanhus Liisan vastaan alkamalla hänelle rauhallisesti selittää nöyryyden, olevien olojen ja vanhempien kunnioituksen tarpeellisuutta. Liisa oli vaiti, punehtui ja hikoili, mutta vanhuksen lopetettua alkoi kyyneleet silmissä ja ensin arasti puhua siitä, että Kristus oli sanonut: luovu isästä ja äidistä ja seuraa minua, sitten innostui yhä enemmän ja esitti vihdoin koko ajatuksensa siitä, miten hän käsitti Kristusta. Vanhus aluksi hienostaan hymyili ja vastasi tavallisilla opetuksilla, mutta sitten vaikeni ja alkoi huokailla, toistaen vain toistamistaan: hyvä Jumalani.
— No, tulehan sitten huomenna ripille, — sanoi hän ja siunasi ryppyisellä kädellään Liisan.
Seuraavana päivänä oli Liisa ripillä, ja vanhus päästi hänet, jatkamatta keskeytynyttä keskustelua, lyhyesti vain kieltäytyen ottamasta vastaan hänen rahojaan.
Tässä työssä ilmennyt puhtaus, täydellinen alttius jumalan tahdolle ja innostus olivat hämmästyttäneet vanhusta. Ukko oli jo kauan sitten halunnut luopua maailmasta, mutta luostari vaati hänen toimintaansa, josta sillä oli tuloja. Hän oli siihen suostuvainen, vaikka hämärästi tunsi asemansa valheellisuuden. Hänestä oli tehty pyhimys, ihmeittentekijä, mutta hän olikin vain heikko, menestyksen pilaama ihminen. Ja tämän tytön auennut sielu avasi nyt hänelle hänen oman sielunsa, jolloin hän näki, kuinka kaukana oli siitä mitä tahtoi olla ja minne sydän veti.
Jonkun aikaa Liisan käynnin jälkeen hän sulkeutui kammioonsa ja vasta kolmen viikon kuluttua ilmestyi kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen hän piti saarnan, jossa teki katumusta ja paljasti maailman syntejä, kutsuen sitäkin katumuksekseen.
Hän saarnasi joka toinen viikko. Ja näitä saarnoja kuulemaan alkoi yhä suuremmat väkijoukot kokoontua. Ja saarnamiehen maine levisi yhä laajemmalle. Siinä oli jotain erikoista rohkeata, vilpitöntä, mikä vaikutti ihmisiin.
XIII.
Vasili oli sillä aikaa pannut toimeen mitä oli tahtonut. Hän murtautui tovereineen yöllä Krasnopusov nimisen pohatan taloon. Hän tiesi hänet ahnaaksi ja pahantapaiseksi, avasi laatikon ja otti 30,000 ruplaa. Ja hän sai toimeen kaikki juuri niinkuin oli tahtonut. Hän oli lakannut juomastakin, jakeli rahoja köyhille morsiamille, kustanteli häitä, makseli ihmisten velkoja ja pysytteli itse piilossa. Eikä hänellä muuta huolta ollutkaan kuin rahojen hyvä jakaminen. Antoi hän niistä poliiseillekin, ja nämä jättivät hänet rauhaan.