Ivan oli unhoittanut isänsäkin eikä tajunnut, mitä hänelle puhuttiin.
— Mikä isä? — sanoo hän. — Kuka kutsui?
— Käski kutsumaan sinua jäähyväisille, hän on meidän tuvassa kuolemaisillaan. Lähde pois, setä Ivan, sanoi kylänvanhimman poika ja veti häntä kädestä.
Ivan lähti kulkemaan pojan jälessä.
Kun ukkoa oltiin ulos kantamassa, niin palavia olkia lensi hänen päälleen ja ne polttivat hänen haavoja. Hänet vietiin sitten kylänvanhimman taloon, joka oli loitommalla ja säästyi palolta.
Ivanin saapuessa isänsä luo oli tuvassa vain kylänvanhimman vaimo ja lapset uunin päällä. Kaikki muut olivat palopaikalla. Ukko makasi lavitsalla kynttilä kädessä ja katseli oveen päin. Kun poika astui sisälle, niin hän liikahti. Emäntä meni hänen luokseen ja sanoi, että hänen poikansa oli tullut. Hän käski kutsumaan tätä lähemmäksi. Ivan tuli hänen luokseen ja ukko alkoi puhua:
— Mitä, Vanjatka, — sanoi hän, — enkö sinulle sanonut? Kuka sytytti kylän palamaan?
— Hän, isä kulta, — sanoi Ivan, — hän. Minä yllätin hänet. Näin hänen pistävän tulen räystään alle. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois palava olkitukku ja polkea sen päälle, niin ei mitään onnettomuutta olisi tapahtunut.
— Ivan, — sanoi ukko, — minun kuolemani lähestyy ja sinäkin kuolet kerran. Kuka on syyllinen?
Ivan kumartui isän yli eikä voinut puhua mitään,