»Nyt olisi ennen kaikkia,—ajatteli hän,—tavattava asianajaja ja saatava tietää miten hän on päättänyt, ja sitten … sitten tavattava hänet vankilassa, tuon eilisen vangin, ja sanottava hänelle kaikki».
Ja vaan kuvaillessaankin, kuinka hän tapaisi Katjushan, kuinka sanoisi hänelle kaikki, kuinka katuisi rikostaan hänen edessänsä, kuinka tekisi kaikki minkä voi, menisi naimisiin hänen kanssaan ja sovittaisi siten rikoksensa—, valtasi hänet omituinen, ylevä riemu ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
XXXIV.
Tultuaan oikeuteen tapasi Nehljudof heti käytävässä eilisen oikeudenpalvelijan ja tiedusteli tältä: missä tuomitut vangit säilytetään, ja keltä on saatava lupa niiden tapaamiseen? Oikeudenpalvelija selitti, että vankeja säilytettiin eri paikoissa, ja että ennenkuin tuomio oli voittanut laillisen voiman riippui luvansaanti yleisestä syyttäjästä.—»Minä sanon sitten itse ja saatan teidät istunnon jälkeen. Syyttäjää ei vielä kuulukaan. Mutta sitten istunnon jälkeen. Nyt tehkää hyvin ja tulkaa oikeussaliin. Istunto alkaa heti.»
Nehljudof kiitti oikeudenpalvelijaa, joka erittäinkin nyt näytti hänestä surkuteltavalta, ja meni valamiesten huoneeseen.
Hänen lähestyessä tätä huonetta olivat valamiehet jo menossa istuntosaliin. Kauppias oli samalla tavalla iloinen, ja samalla tavalla kuin eilen oli syönyt ja ryypännyt, ja tervehti nyt Nehljudofia kuin vanhaa ystävää. Pietari Gerasimovitsh ei herättänyt Nehljudofissa nyt mitään vihamielisiä tunteita tuttavallisuutensa ja naurunsa tähden.
Nehljudofin teki mieli kaikille valamiehillekin ilmaista suhteensa eiliseen syytettyyn. »Oikeastaan,—ajatteli hän,—olisi eilen pitänyt istunnon aikana nousta seisoalleen ja julkisesti tunnustaa syyllisyytensä». Mutta kun hän yhdessä muiden valamiesten kanssa astui istuntosaliin, ja taas alkoivat nuo eiliset temput: taas »oikeus lähestyy», taas kolme kirjokaulaista lavalle, taas äänettömyys, taas valamiesten istuutuminen korkeakarmisille tuoleille, taas santarmit, pappi,—niin silloin hän tunsi, että vaikka olisikin ollut menetteleminen näin, ei hän olisi eilenkään voinut rikkoa tätä juhlallisuutta.
Valmistelut istuntoon olivat samat tänään kuin eilenkin (paitsi valamiesten vannotusta ja puheenjohtajan puhetta heille).
Tämänpäiväinen juttu koski murtovarkautta. Syytettyä, joka oli heikonnäköinen, kapeahartiainen 20-vuotias poika harmaassa mekossa, harmailla, verettömillä kasvoilla, vartioitsi kaksi santarmia, paljastetut miekat kädessä. Hän istui yksinänsä syytettyjen penkillä ja arasti katseli sisääntulevia. Tämä poika oli syytetty siitä, että oli yhdessä toverinsa kanssa murtautunut lukittuun liiteriin ja anastanut sieltä vanhoja lattiamattoja, arvoltaan 3 ruplaa 67 kopekkaa. Syytekirjasta kävi ilmi, että poliisi oli ottanut pojan kiinni silloin kuin tämä oli kulkenut toverinsa kanssa, joka oli kantanut olallaan mattoja. Poika ja hänen toverinsa olivat tunnustaneet heti rikoksensa ja pantiin molemmat vankilaan. Pojan toveri, viilari, oli jo vankilassa kuollut ja poikaa nyt tutkittiin yksin. Vanhat matot makasivat todiste-esineiden pöydällä.
Juttua käsiteltiin, samoin kuin eilistäkin, loppumattomine varastoineen todistuksia, todisteaiheita, vierasmiehiä, vannottamisia, kuulustelemisia, asiantuntijoita ja ristiinkyselyjä. Todistajaksi kutsuttu poliisi vastasi puheenjohtajan, syyttäjän ja puolustajan kysymyksiin lyhyillä, puisilla sotilasvastauksilla. Mutta huolimatta hänen sotilaallisesta tylsämielisyydestään ja koneellisuudestansa, näkyi että hän sääli poikaa ja vastenmielisesti kertoi kiinniotosta.