—Se on teidän asianne,—mutta erityisesti teidän syytänne ei tässä ole. Kyllähän mokomata sattuu jokaiselle, ja jos vaan menettelee järkevästi, niin se kaikki siliää pois ja unohtuu, ja elävätpähän ihmiset,—sanoi Agrafena Petrovna ankarasti,—eikä teidän ole mitään syytä panna asiaa omaan laskuunne. Olinhan minä kuullut ennenkin, että Katjusha oli joutunut harhatielle, kukapas siihen voisi olla syynä?
—Minä olen syyllinen. Ja sentähden tahdonkin parantaa asian.
—No, onpa sitä nyt vaikeanlainen parantaa.
—Se on minun asiani. Mutta jos te ajattelette omaa kohtaloanne, niin se, mitä mamma oli tahtonut…
—Minä en ajattele omaa kohtaloani. Vainaja on niin runsaasti jakanut hyväntahtoisuuttansa minulle, etten voi toivoa mitään enempää. Minua kutsuu luoksensa Lizanka, (se oli hänen naimisissa olevan veljentyttärensä nimi), tämän luokse lähdenkin, kun joudun tarpeettomaksi. Mutta sanon vieläkin, että turhanpäiten otatte asiaa sydämmellenne, semmoista tapahtuu jokaiselle.
—No, minulla on oma ajatukseni. Ja kuitenkin pyydän teitä, auttakaa minua huoneiden luovuttamisessa ja tavaroiden korjaamisessa. Älkääkä olko minulle suutuksissa. Minä olen teille hyvin, hyvin kiitollinen kaikesta.
Merkillistä oli, että siitä saakka kuin Nehljudof tuli huonoksi ja vastenmieliseksi omissa silmissään, siitä saakka muut eivät olleet hänelle enää vastenmielisiä; päinvastoin, sekä Agrafena Petrovnaa että Kornejia kohtaan hän tunsi hellyyttä ja kunnioitusta. Hänen olisi tehnyt mieli katua Kornejinkin edessä, mutta Kornej näytti niin järkähtämättömän kunnioittavalta, ettei Nehljudof uskaltanut.
Matkalla oikeuteen, ajaessaan samoja katuja myöten, samalla ajurilla,
Nehljudof ihmetteli itsekin mihin määrään toinen ihminen hän nyt tunsi olevansa.
Avioliitto Missin kanssa, joka oli vielä eilen näyttänyt niin läheiseltä, tuntui hänestä nyt aivan mahdottomalta. Eilen hän oli käsittänyt tilansa niin, että Missi epäilemättä tulee pitämään onnena saada hänet, nyt sitävastoin hän tunsi itsensä arvottomaksi ei ainoastaan avioliittoon vaan edes olemaan minään läheisenäkään Missille. »Jospa hän vaan tietäisi mikä olen, ei suinkaan ottaisi minua vastaankaan. Ja minä kun häntä vielä moitin keikailemisesta tuon herran edessä. Ja vaikka Missi nyt suostuisikin minuun, voisinko minä olla onnellinen tai edes rauhallinenkaan, tietäessäni että tuo toinen on täällä linnassa ja jonakin päivänä viedään vartioittuna Siperiaan. Tuo minun kukistamani nainen viedään pakkotöihin, ja minä muka alkaisin täällä vastaanottaa onnentoivotuksia ja tehdä visiittejä nuoren vaimoni keralla. Taikka aateliston johtajan kanssa, jota olen yhdessä hänen vaimonsa kanssa pettänyt, alkaisin laskea ääniä, jotka kannattavat tai vastustavat koulujohtokunnan tekemiä ehdotuksia j.n.e., ja sitten panisin toimeen salaisia tapaamisia hänen vaimonsa kanssa, (kuinka inhoittavaa!), taikka rupeisin jatkamaan taulua, joka ei nähtävästi koskaan tule valmiiksi, sillä eihän minun pidäkään antautua noihin joutavuuksiin, enkä sitä paitsi voisi nyt mitään semmoista tehdä»,—puhui hän itsekseen, lakkaamatta iloiten siitä sisällisestä muutoksesta, mitä hän koki.