»Siperialainen», ajatteli Maslova kauhistuksella, hieroen silmiänsä ja vastenmielisesti hengittäen itseensä näin aamulla tavattoman pilaantunutta ilmaa. Hän olisi tahtonut jälleen nukkua, vaipua pois tiedottomuuden maailmaan, mutta pelon tapa oli väkevämpi kuin uni, ja hän nousi istuvilleen, pannen jalat allensa ja katsellen ympärilleen. Naiset olivat jo nousseet, ainoastaan lapset vielä nukkuivat. Muljosilmäinen salakapakoitsija veti varovasti, ollakseen lapsia herättämättä, mekkoa heidän altansa. Kapinoitsija ripusteli kapaloiksi käytettyjä riepuja uunin luo, mutta lapsi rääkyi surkealla äänellä sinisilmäisen Fedosjan käsissä, joka häntä soudatteli sylissään ja hellin sanoin tuuditteli. Keuhkotautinen, pidellen rinnastansa, vertynein kasvoin yski näljää suustansa, ja vetäessään välillä henkeä sisäänsä, melkein huudahteli. Punatukkainen, herättyänsä, makasi maha pystyssä, paksut jalat koukistettuina, ja kovalla äänellä ja iloisesti kertoi untansa. Murhapolttaja-mummo seisoi taaskin jumalankuvan edessä ja mymisten yhtä ja samaa teki ristinmerkkejä ja kumarteli. Lukkarin tytär istui liikahtamatta lavitsalla ja nukkuvin tylsin katsein tuijotti eteensä. Horoshafka kierteli sormensa ympäri voideltua, karkeata, mustaa tukkaansa.
Käytävässä kuului askeleita kolisevilla vankikengillä, lukko lonksahti ja sisään astui kaksi miesvankia lyhyissä, nilkkaa paljon ylemmäksi jäävissä harmaissa housuissa, ja totisina, vihasen näköisinä nostivat korennolla haisevan astian ja veivät sen ulos kopista. Naiset tulivat käytävään peseytyäkseen vesijohtojen luona; siinä syntyi kinastus punatukkaisen ja naapurikopista tulleen naisen välillä. Taas haukkumisia, huutoja, kanteluja…
—Vai olette vailla karsseria,—huusi vartija ja lyödä läimäytti punatukkaista rasvaiseen, paljaaseen selkään, niin että kuului yli koko käytävän.—Varo etten ääntäsi enää kuule!
—Katsos vanhusta kun hulttaantui,—sanoi punatukkainen niinkuin vartija olisi hyväelläkseen häntä lyönyt.
—No, joutukaa siitä! Mars kirkkoon.
Maslova ei ehtinyt vielä sukiutua, kun tirehtööri saapui saattajinensa.
—Aamuhuutoon! kiljasi vartija.
Toisista kopeista tulivat muut vangit ja kaikki asettuivat kahteen riviin pitkin käytävää, ja takimaisten naisten oli paneminen kätensä eturivissä olevien naisten olkapäille. Kaikki luettiin ja lueteltiin.
Tarkastuksen jälkeen tuli vartijanainen ja vei vangit kirkkoon. Maslova oli Fedosjan kanssa sataan nousevan naisplutoonan keskustassa. Kaikilla oli valkoiset huivit, nutut ja hameet, ja vaan siellä täällä oli joku värillisessä puvussa. Nämät olivat nimittäin miehiänsä seuraavat vaimot lapsineen. Kulkue täytti kaikki rappuset. Kuului vankikenkien pehmeää töminää, puhelua, joskus naurua. Käänteessä Maslova näki vihollisensa Botshkovan vihaiset kasvot. Tämä kulki edellä ja Maslova osoitti hänet Fedosjalle. Tultuaan alas naiset vaikenivat ja tehden ristinmerkkiä ja kumartaen alkoivat tulvata avatuista ovista vielä tyhjään, kullankiiltävään kirkkoon. Heidän sijansa oli oikealla, ja tungeskellen ja toisiansa sysäten he alkoivat asettua paikoillensa. Naisten jälkeen tuli kirkkoon harmaissa mekoissa siirtovangit, vankeusrangaistusta kärsivät ja kuntain päätöksistä poislähetetyt; nämät, ääneensä yskien, asettuivat taajaan joukkoon vasemmalle ja kirkon keskustaan. Ylhäällä lehtereillä seisoivat jo ennen kirkkoon tuodut vangit,—toisella puolella Siperiaan tuomitut, puoleksi ajeltuine päineen ja rautojen räminällä ilmaisten läsnäolonsa, ja toisella puolella syytteenalaiset, ilman rautoja ja päät ajelemattomina.
Vankilan kirkko oli vasta uudestaan rakennettu ja sisustettu erään rikkaan kauppiaan toimesta, joka oli tarkoitusta varten uhrannut useita kymmeniä tuhansia ruplia, ja kirkko loisti nyt heleissä väreissään ja kullassaan.