Katjusha pysähtyi ja heittäen päänsä taaksepäin ja tarttuen siihen käsillään purskahti itkuun.
—Mennyt!—huusi hän.
»Hän istuu valaistussa vaunussa, samettituolissa, laskee leikkiä, juopi,—mutta minä seison ja itken tässä liassa, pimeässä, sateessa ja tuulessa»,—ajatteli Katjusha itseksensä, istui maahan ja alkoi niin kovasti itkeä, että tyttö säikähti ja tarttui käsin hänen märkiin vaatteisiinsa.
—Täti, täti, mennään kotiin!
»Hyppään junan alle ja siihen loppuu kaikki»,—ajatteli sillä välin
Katjusha vastaamatta tytölle.
Hän päätti näin tehdä. Mutta samassa, kuten käy aina ensi hetkenä mielenkiihoituksen asetuttua, lapsi—Nehljudofin lapsi, joka oli hänessä, äkkiä hytkähti, kopautti itseänsä, sitten ojentautui sulavasti ja koputti taas jollakin hienolla, hennolla ja terävällä. Ja yhtäkkiä kaikki se, mikä oli Katjushaa vaivannut niin että näytti mahdottomalta enää elääkään, kaikki viha Nehljudofia vastaan ja kaikki halu kostaa hänelle vaikkapa omalla kuolemallaan, kaikki tuo yhtäkkiä eteni pois. Katjusha rauhoittui, nousi seisaalleen, laittoi vaatteensa järjestykseen, pani huivin päähänsä ja läksi kotiin päin.
Nääntyneenä, märkänä, likasena hän palasi kotiin ja tästä päivästä lähtien sai hänessä alkunsa henkinen käänne, jonka johdosta hän tuli siksi mikä nyt oli. Tämän hirvittävän yön perästä hän lakkasi uskomasta Jumalaan ja hyvään. Ennen hän oli uskonut Jumalaan, niinkuin siihenkin että muut ihmiset uskoivat Häneen, mutta tämän yön jälkeen hän tuli vakuutetuksi, ettei kukaan usko, ja että kaikki mitä puhutaan Jumalasta ja Hänen laistaan, on vaan turhaa petosta. Se, jota hän oli rakastanut ja joka oli häntä rakastanut,—sen hän tiesi,—oli hylännyt hänet ja polkenut lokaan hänen tunteensa. Ja se ihminen oli kuitenkin paras kaikista, joita hän tunsi; muut olivat vielä tätäkin huonommat. Ja kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, oli joka askeleella vaan vahvistanut tätä asiaa. Nehljudofin tätit, jumaliset mummot olivat hänet kartoittaneet, kun hän ei enää yhtä hyvin kuin ennen voinut palvella heitä. Kaikki ihmiset joiden kanssa hän oli tullut tekemisiin,—naiset, olivat koettaneet hänen kauttaan saada rahoja,—miehet, alkaen vanhasta poliisista vanginvartijoihin saakka, katsoivat häneen niinkuin johonkin huvituksen esineeseen. Eikä kukaan koko maailmassa tahtonut muusta tietää. Tässä oli hänet varmistanut vielä enemmän vanha kirjailija, jonka hän oli yhdyttänyt vapaan elämänsä toisena vuotena. Kirjailija oli suoraan niin puhunutkin hänelle, että juuri siinä,—hän sanoi sitä runoudeksi, ja estetiikaksi,—olikin ihmisen koko onni.
Kaikki elivät vaan itseänsä varten, omaa nautintoansa varten, ja kaikki sanat Jumalasta ja hyvästä olivat vaan petosta. Jos joskus tulikin puheeksi kysymys miksi maailmassa kaikki on tehty niin pahaksi, että kaikki tekevät toinen toisilleen vääryyttä ja kaikki saavat kärsiä, piti vaan olla ajattelematta tätä asiaa. Jos tuli ikävä—piti ottaa paperossi tai juoda, tai mikä oli vielä parempi, rakastella miestä,—ja ikävä häipyi.
XXXVIII.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kello 5 aamulla, kun vankilan naisosaston käytävässä kuului tavanmukainen vihellys, herätti valveilla oleva Korabljova Maslovan.