—Kiitän teitä,—sanoi Nehljudof vastaamatta kysymykseen ja läksi.
Ovea ei oltu vielä saatu suljetuksi hänen jälkeensä, kun jo taas alkoi sama reipas, iloinen soitto, joka niin ei sopinut tähän paikkaan missä sitä tuotettiin, eikä tämän surkuteltavan tytön kasvoihin, joka niin itsepintaisesti sitä harjoitteli. Pihalla Nehljudof tapasi nuoren vankilavirkamiehen, jolla oli töröttävät vahatut viikset, ja kysyi tältä tirehtöörin apulaista. Se olikin apulainen itse. Hän otti päästölipun, silmäili sitä ja sanoi, että tämä päästölippu tarkoitti tutkintovankilaa ja ettei hän sen nojalla uskaltanut päästää tänne,—ja onhan jo myöhäistäkin. Tulkaa huomenna. Huomenna kello 10 on vankien tapaaminen kaikille sallittu, tulkaa silloin, niin on itse tirehtöörikin kotona. Silloin saatte tavata yleisessä tapaamishuoneessa, mutta jos tirehtööri sallii, niin konttorissakin.
Näin siis pääsemättä tänäpäivänä tarkoituksensa perille Nehljudof ajoi kotiin. Se että hän oli koettanut tavata Maslovaa ja oli ilmaissut aikeensa syyttäjälle, että hän oli käynyt kahdessa vankilassa, oli saanut hänen mielensä niin kiihoitetuksi, ettei hän pitkään aikaan voinut rauhoittua. Tultuaan kotiin hän heti haki esiin kauan koskematta olleet päiväkirjansa, luki muutamia paikkoja niistä ja kirjoitti: »Kahteen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa enkä luullut enää koskaan palaavani tähän lapsellisuuteen. Mutta se ei ollutkaan mitään lapsellisuutta, vaan keskustelua itseni kanssa, sen totisen, jumalallisen itsen kanssa, joka asuu jokaisessa ihmisessä. Koko aikana tämä minä on nukkunut, enkä ole voinut kenenkään kanssa keskustella. Sen herätti nukuksista tuo tavaton tapaus 28:na huhtikuuta, oikeudessa, missä olin valamiehenä. Syytettyjen penkillä näin hänet, pettämäni Katjushan, vankipuvussa. Kummallisen väärinkäsityksen ja minun erehdykseni kautta hän tuomittiin Siperiaan. Olen juuri käynyt yleisen syyttäjän luona ja vankilassa. Minua ei päästetty hänen luoksensa, vaan minä olen päättänyt tehdä kaikki saadakseni nähdä hänet, katuakseni hänen edessään ja sovittaakseni syyllisyyteni vaikkapa naimisiin menemisellä. Herra, auta minua. Minun on hyvin hyvä ja iloinen ollakseni.»
XXXVII.
Maslova ei voinut tänä yönä pitkään aikaan saada unta, vaan loikoi silmät auki ja, katsellen oveen, joka vähä väliä jäi edestakasin kulkevan lukkarin tyttären taakse, ajatteli.
Hän ajatteli ettei mitenkään menisi naimisiin Siperiaan tuomitun vangin kanssa, Sahalinissa, vaan järjestäisi asian jollakin muulla tavoin, esimerkiksi päällikön, kirjurin, tai vaikkapa vartijan, tai sitten apulaisen kanssa. Kaikki ne ovat siihen meneviä. »Kunhan ei vaan laihtuisi. Silloin olisi kaikki hukassa». Hän muisti millä silmillä hänen puolustajansa oli häneen katsonut, ja kuinka puheenjohtaja oli katsonut, ja kuinka olivat katsoneet vastaan tulevat ja tahallaan hänen ohitsensa kulkevat ihmiset oikeudessa. Hän muisteli kuinka vankilassa häntä tapaamassa käynyt Berta oli hänelle kertonut, että se ylioppilas, josta hän asuessaan Kitajevan luona oli pitänyt, oli käynyt heidän luonansa, kysellyt hänestä ja ollut hyvin pahoillaan. Hän muisteli vielä tappelua punatukkaisen kanssa ja surkutteli tätä, muisti pakarimestarin, joka oli käskenyt antaa hänelle yhden korvapuustin kaupanpäälliseksi. Hän muisteli monia ihmisiä, ainoastaan ei Nehljudofia. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta erittäinkään rakkauttaan Nehljudofiin ei hän milloinkaan ajatellut. Se teki liian kipeätä. Nämä muistot lepäsivät jossain kaukana koskemattomina hänen sydämmessään. Ei hän edes unissaankaan koskaan nähnyt Nehljudofia. Äsken oikeudessa ei hän ollut tuntenut Nehljudofia. Eikä niin paljon senvuoksi että viimeksi tätä nähdessään tämä oli ollut sotilaspuvussa, ilman partaa, pienet viikset vaan huulilla ja lyhyet hiukset tuuheina kiharoina päässä, jota vastoin Nehljudof nyt oli ikämiehenä, partasuuna,—vaan enemmänkin senvuoksi, ettei hän milloinkaan Nehljudofia ajatellut. Hän oli haudannut kaikki muistonsa silloisista asioista Nehljudofin kanssa, haudannut sinä hirveänä, pimeänä yönä, jolloin Nehljudof oli palannut sotakentältä poikkeamatta tätien luo.
Ennen tätä yötä, kun Katjushassa vielä asui toivo että Nehljudof poikkeisi, ei hänelle ollenkaan ollut vaivaksi se lapsi, jota hän kantoi sydämmensä alla, vaan hän päinvastoin tunsi kummallista hellyyttä tämän pehmeisiin ja joskus äkillisiin liikkeisiin itsessänsä. Mutta tästä yöstä lähtien kaikki muuttui. Ja vastainen lapsikin oli vaan vastukseksi.
Tädit odottivat Nehljudofia, olivat pyytäneet häntä poikkeamaan, vaan hän oli sähköittänyt ettei tulisi, koska hänen piti muka olla määräaikana Pietarissa. Saatuaan tämän tietää Katjusha päätti lähteä asemalle tavatakseen hänet. Junan oli kulkeminen aseman ohitse kello 2 aikaan yöllä. Katjusha auttoi neidit makuulle ja saatuaan puolellensa kyökkipiian tyttären, pienen Mashkan, veti jalkaansa vanhat kengät, heitti huivin yllensä, kokosi liepeensä ja juoksi asemalle.
Oli pimeä, syksyinen, sateinen ja tuulinen yö. Sade milloin tuli alas suurina, lämpiminä pisaroina, milloin taas taukosi. Maassa jalkojen alla ei näkynyt tietä, mutta metsässä oli mustaa kuin uunin pesässä, ja Katjusha, vaikka tunsikin hyvästi tien, eksyi siitä metsässä, joutuen vihdoin pienemmälle pysäkille, missä juna viipyi ainoastaan kolme minuuttia, eikä ennättänyt hyvään aikaan, kuten oli toivonut, vaan vasta toisen soiton jälkeen. Tultuaan juoksujalassa asemasillalle, näki Katjusha hänet heti ensi luokan vaunun ikkunasta. Tässä vaunussa oli erittäin kirkas valo. Samettisissa nojatuoleissa istui vastapäätä toisiansa kaksi upseeria pelaten korttia. Pikku pöydällä ikkunan vieressä paloivat paksuiksi juosseet kynttilät. Nehljudof istui pingoitetuissa ratsastushousuissa, valkoisessa paidassa tuolin käsinojan päällä, nojautuen tuolin selustimeen ja nauroi jollekin asialle. Heti hänet tunnettuaan Katjusha koputti palelevalla kädellään ikkunaan. Mutta juuri silloin kuului kolmas soitto ja juna lähti hitaasti liikkeelle, ensin taaksepäin, mutta sitten alkoivat vaunut nytkähtäen toinen toisensa jälkeen liikkua eteenpäin. Toinen pelaajista nousi kortit kädessä ylös ja katsoi ulos. Katjusha koputti vielä kerran ja pani kasvonsa ikkunaa vasten. Silloin nytkähti sekin vaunu, jonka luona hän seisoi ja lähti liikkeelle. Hän läksi kulkemaan rinnan, katsoen yhä ikkunaan. Upseeri aikoi päästää ikkunan alas, vaan ei mitenkään voinut. Nehljudof nousi ja työnnettyään upseerin syrjään, alkoi itse sitä aukaista. Juna lisäsi vauhtia, niin että Katjushan oli kulkeminen nopeasti. Juna läksi vieläkin nopeammin, ja nyt meni ikkuna alas. Mutta samassa konduktööri työnsi Katjushan syrjään ja hyppäsi vaunuun. Katjusha jäi jälkeen, vaan juoksi kuitenkin yhä pitkin asemasillan märkiä lautoja, kunnes asemasilta päättyi ja hän oli menemäisillään nurin juostessaan astuimia alas. Hän juoksi, mutta ensi luokan vaunu oli jo kaukana hänen edellään. Hänen ohitsensa vierivät toisen luokan vaunut, sitten kiitivät kolmannen luokan vaunut, vaan hän sittenkin juoksi. Kun viimeinenkin vaunu oli lyhtyineen suhahtanut hänen ohitsensa, oli hän jo vesipumpun luona, ulkopuolella suojaa, ja joutui tuulen pyörteeseen, joka kiskoi irti huivia hänen päästään ja kietoi toiselta puolelta tiukkaan hameen hänen juoksevien jalkojensa ympäri. Tuuli riuhtasikin huivin pois, mutta hän yhä vaan juoksi.
—Täti Katariina!—huusi tyttönen tuskin pysyen hänen jäljessään:—hukkasitte huivinne!