—No, no, tuo nyt on sitä kansalaisurhoollisuutta. Odottakaas kun jäätte ruuatta ja kun vievät yörauhanne, kyllä tulee toinen ääni kelloon!—sanoi Pietari Gerasimovitsh, vielä äänekkäämmin hohottaen.
»Ei kestä kauan ennenkuin tuo kiusankappale alkaa sinutella minua», ajatteli Nehljudof, ja sai kasvoihinsa semmoisen surunilmeen, joka olisi ollut selitettävissä ainoastaan jos hän juuri ikään olisi saanut tiedon kaikkien sukulaistensa kuolemasta. Nehljudof jätti hänet ja lähestyi sitä joukkoa, joka oli muodostunut pitkänhuiskean, sileäksi ajellun, edullisen näköisen herrasmiehen ympärille. Tämä jotakin elävästi kertoi. Kysymys oli oikeusjutusta, jota nykyään käytiin siviiliosastossa. Hän puhui tästä niinkuin hänelle hyvin tutusta asiasta, nimittäen tuomareja ja kuuluisia asianajajiakin niinkuin tuttujansa. Hän kertoi ihmeellisestä käänteestä, minkä eräs kuuluisa asianajaja oli jutulle antanut, ja jonka mukaan toinen asianomaisista, vanha rouva, vaikka olikin aivan oikeassa, tulee suotta maksamaan suuret rahat vastapuolelle.
—Nerokas asianajaja!—sanoi hän.
Häntä kuunneltiin kunnioituksella, ja jotkut koettivat päästä esille huomautuksinensa, mutta hän keskeytti aina kaikki aivan kuin olisi ollut ainoa, joka taisi tietää asiain oikean laidan.
Vaikka Nehljudof oli tullut myöhään, sai hän vielä kauan odottaa. Jutun käsitteleminen tuli viivytetyksi erään oikeudenjäsenen tähden, joka ei ollut vieläkään saapunut.
VI.
Oikeuden puheenjohtaja saapui aikaisin. Puheenjohtaja oli korkea, täyteläs ihminen, pitkine, harmahtavine poskipartoineen. Hän oli nainut mies, mutta vietti hyvin vapaata elämää, samoin kuin hänen vaimonsakin. Eivät he häirinneet toisiansa. Tänä vuonna oli hän saanut kirjeen eräältä sveitsiläiseltä guvernantilta, joka oli asunut heidän talossaan kesällä ja nyt matkusti etelästä päin Pietariin, jossa kirjeessä tämä nainen ilmoitti odottavansa häntä kaupungissa kolmen ja kuuden välillä, »Italia» nimisessä ravintolassa. Ja sentähden puheenjohtajaa halutti alkaa ja lopettaa tämän päivän istunto aikasemmin, ehtiäkseen kuudeksi punatukkaisen Klara Vasiljevnan luo, jonka kanssa hänellä viime kesänä maalla oli alkanut romaani.
Tultuaan työhuoneeseen hän pani oven säppiin, veti paperikaapin alahyllyltä kaksi rautaista voimistelupulttia ja teki 20 liikettä eteenpäin, ylöspäin, sivulle ja alas, ja sitten kolmasti keveästi istahti, pitäen pultteja päänsä yli.
»Ei mikään niin virkistä, kuin vedellä valeleminen ja voimistelu»,—ajatteli hän koetellen vasemmalla kädellä, kullainen sormus nimettömässä, oikean käsivarren pullistunutta jänterettä. Vielä hänen oli tekeminen yksi tavallinen voimistelutemppu, jota ei hän myöskään koskaan laiminlyönyt, kun oli edessä pitkä istunto, mutta silloin ovea koetettiin. Joku tahtoi avata sitä. Puheenjohtaja asetti pian pultit paikoillensa ja avasi oven.
—Anteeksi,—sanoi hän.