Huoneeseen tuli yksi oikeudenjäsenistä kultasankaisissa silmälaseissa, lyhyenläntä, olkapäät koholla ja naama nyrpeänä.
—Taaskaan ei Matvei Nikititsh ole saapunut,—sanoi jäsen nyreissään.
—Ei ole vielä,—vastasi puheenjohtaja pukien yllensä virkatakkia.—Aina se vaan myöhästyy.
—Kumma kun ei jo häpeä, sanoi jäsen, vihasesti istahtaen ja ottaen paperossia.
Tämä jäsen, hyvin tarkka ihminen, oli aamulla joutunut vaimonsa kanssa ikävään kalastukseen siitä, että tämä oli ennen määräpäivää kuluttanut ne rahat, jotka olivat aijotut riittämään koko kuukaudeksi. Vaimo oli pyytänyt saada etukäteen, mutta hän oli kieltäytynyt antamasta. Syntyi kohtaus. Vaimo oli sanonut, että jos niin, niin jääköön päivällinen laittamatta, ettei hänen tarvinnut siis odottaakaan päivällistä kotona. Tähän vastasi mies lähtemällä kotoansa ja pelkäsi nyt, että vaimo panee uhkauksensa täytäntöön, sillä tältä saattoi odottaa mitä hyvänsä.—»Eläppä sitten tiiman jälkeen hyvää siveellistä elämää», ajatteli hän, katsellen hymyilevää, tervettä, iloista ja hyvänluontoista puheenjohtajaa, kuin tämä, kyynäspäät levällä, kauniin Valkosilla käsillään levitteli tuuheata, pitkää, harmahtavaa poskipartaansa molemmille puolin virkakaulustansa:—»hän on aina tyytyväinen ja ilonen, minä sitä vaan tuskailen.»
Sihteeri tuli sisälle tuoden jotain asiapapereita.
—Kiitän teitä suuresti,—sanoi puheenjohtaja paperossia sytyttäen.—Minkä jutun annamme tulla ensin?
—Eiköhän vaan myrkytysjuttua,—sanoi sihteeri muka välinpitämättömästi.
—Olkoonpa niin, jos myrkytysjuttu, niin myrkytysjuttu,—sanoi tuomari harkittuansa, että tämänlaatuisen jutun saisi loppumaan kello 4:ksi ja sen jälkeen voisi lähteä.—Eikö Matvei Nikititshiä vieläkään näy?
—Ei vieläkään.