—Kukapa pitäisi piikaa, jolla on lapsi? Karkoittivat heti kun huomasivat. Ja mitäpä niistä senaikuisista,—en muista mitään, olen kaikki unohtanut. Kaikki se silloinen on lopussa.
—Ei, ei ole lopussa. En minä voi sitä jättää näin. Tahdon vaikka nyt vasta sovittaa rikokseni.
—Mitä siinä en sovittamista; entiset ovat olleet ja menneet,—sanoi Maslova ja,—mitä Nehljudof ei olisi mitenkään odottanut,—katsahti äkkiä häneen ja epämiellyttävästi, viekoittelevasti ja surkeasti hymähti.
Maslova ei ollut suinkaan odottanut, että hän tulisi erittäinkään nyt, tänne, ja sentähden Nehljudofin ilmestyminen hämmästytti häntä ensi hetkellä ja pakotti muistamaan semmoista, mitä hän ei milloinkaan muuten muistellut. Ensi hetkellä hän hämärästi muisti jälleen sen uuden, ihmeellisen tunne- ja ajatusmaailman jonka hänelle oli avannut ihastuttava nuorukainen heidät keskinäisen rakkautensa kautta toisiinsa; muisti sitten hänen käsittämättömän julmuutensa ja koko sen sarjan alentumisia ja kärsimyksiä, jotka tästä taikamaisesta onnesta seurasivat ja ikäänkuin vuotivat. Ja hänen, teki kipeätä. Mutta ollen kykenemätön selviytymään tässä asiassa hän menetteli nytkin niinkuin menetteli aina: karkoitti luotansa nämä muistot ja koetti peittää ne huonon elämän omituiseen usvaan; juuri näin hän menetteli nytkin. Ensi hetkenä hän oli yhdistänyt ajatuksissaan tuon hänen edessään istuvan ihmisen sen nuorukaisen kanssa, jota hän oli kerran rakastanut, mutta kun se teki liian kipeätä, hän heti herkesi yhdistämästä edellistä jälkimäisen kanssa. Tämä puhtaasti vaatetettu, hemmoteltu herrasmies hyvänhajusine partoineen ei ollut nyt hänelle se Nehljudof, jota hän oli rakastanut, vaan ainoastaan yksi niistä ihmisistä jotka milloin vaan tarvitsivat käyttivät hyväkseen semmoisia olentoja kuin hän oli, ja joita semmoisten olentojen kuin hän, piti puolestaan käyttää niin paljon kuin mahdollista omaksi eduksensa. Ja sentähden oli hän hymähtänyt Nehljudofille.
Maslova oli vaiti ja mietiskeli miten voisi saada Nehljudofista jotain hyötyä.
—Kaikki tuo on lopussa,—sanoi Maslova.—Niin nythän—ne tuomitsivat Siperiaan.—Ja hänen huulensa vavahtivat, kun hän lausui tämän kauhistuttavan sanan.
—Minä tiesin, minä olin vakuutettu siitä että olitte syytön,—sanoi
Nehljudof.
—Tietysti, kuinkas muuten. Olenko minä mikään varas tai ryöväri.—Siellä meillä sanoivat, että kaikki riippuu asianajajasta,— jatkoi hän.—Sanoivat että täytyy jättää anomus. Mutta sehän kuuluu olevan hyvin kallista…
—Niin, ihan välttämättä,—sanoi Nehljudof.—Minä olenkin jo kääntynyt asianajajan puoleen.
—Ei saa vaan sääliä rahoja, pitäisi ottaa hyvä,—sanoi Maslova.