—Tiedän että teidän on vaikea antaa minulle anteeksi,—sanoi Nehljudof, mutta hän pysähtyi jälleen kun kyyneleet tekivät estettä,—vaan jos entisyyttä onkin mahdoton korjata, niin teen ainakin nyt kaiken mitä voin. Sanokaa…
—Kuinka ihmeessä olette minut löytäneet?—kysyi Maslova vastaamatta hänen kysymykseensä ja katsomatta häneen.
»Jumalani! Auta minua. Neuvo minulle, mitä minun on tekeminen»,—ajatteli Nehljudof itsekseen nähdessään hänen nyt niin muuttuneet pahannäköiset kasvonsa.
—Olin toissapäivänä valamiehenä,—sanoi Nehljudof:—silloin kuin olitte oikeuden edessä.—Ettekö tunteneet minua?
—En, en tuntenut. Eihän minulla ollut semmoiseen aikaakaan. Enkä minä siksi toiseksi katsellutkaan.
—Olihan lapsikin?—kysyi Nehljudof ja tunsi kuinka hänen kasvonsa punehtuivat.
—Se kuoli kohta, Jumalan kiitos,—vastasi Maslova lyhyesti ja vihasesti, kääntäen katseensa pois hänestä.
—Kuinka, mistä syystä?
—Olin itse sairaana, kuoleman kielissä,—sanoi Maslova nostamatta silmiään.
—Kuinkas tätit tulivat teitä päästäneeksi?