Ja tämmöinen katsomus omaan elämäänsä ja omaan asemaansa maailmassa oli muodostunut Maslovallekin. Hän oli Siperiaan tuomittu, prostitueerattu, ja huolimatta siitä hän oli muodostanut itselleen sellaisen maailmankatsomuksen, jonka ohella hän kyllä saattoi hyväksyä itseänsä, jopa ihmisten edessä ylpeilläkin asemastaan.

Tämä maailmankatsomus oli siinä, että suurin onni kaikille miehille, kaikille erotuksetta,—vanhoille, nuorille, lyseolaisille, kenraaleille, sivistyneille, sivistymättömille,—on sukupuolinen yhteys viehättävien naisten kanssa, ja että sentähden kaikki miehet, vaikka ovatkin olevinaan muissa toimissa, oikeastaan haluavat vaan tätä ainoata. Mutta hän, Maslova, ollen viehättävä nainen, saattoi joko tyydyttää taikka olla tyydyttämättä tätä heidän haluansa, ja sentähden hän oli sekä tärkeä että tarpeellinen ihminen. Koko hänen entinen ja nykyinen elämänsä todisti tämän katsomuksen oikeaksi.

Kymmenen vuoden aikana oli hän kaikkialla missä hän vaan liikkui, alkaen Nehljudofista ja vanhasta poliisista aina vanginvartijoihin saakka,—huomannut, että miehet tarvitsevat häntä; hän ei nähnyt eikä huomannut niitä miehiä, jotka eivät olisi häntä kaivanneet. Ja sentähden koko maailma näytti hänestä intohimon nostattamalta laumalta ihmisiä, jotka kaikilta tahoilta vartioivat häntä ja kaikilla mahdollisilla keinoilla,—petoksella, väkivallalla, ostolla, viekkaudella,—koettivat valloittaa hänet.

Näin käsitti Maslova elämän, ja näin elämää käsittäessä hän ei ollut ainoastaan viimeinen, vaan päinvastoin hyvin tärkeä ihminen. Ja Maslova piti tämmöistä elämänkäsitystä kalliimpana kuin mitään muuta maailmassa, ei voinut olla pitämättä sitä kalliina, sentähden, että jos hän olisi siitä luopunut hän olisi kadottanut sen merkityksen, minkä tämmöinen käsitys hänelle ihmisten keskuudessa antoi. Tuntien, että Nehljudof tahtoo johtaa häntä toiseen maailmaan, hän teki vastarintaa, koska ymmärsi, että siinä maailmassa, johon häntä olisi viekoteltu hän tulisi kadottamaan tämän asemansa elämässä, joka asema antoi hänelle varmuutta ja kunnioitusta itseensä. Tästä samasta syystä hän myöskin karkoitti luotaan muistot ensimäisestä nuoruudestaan ja ensimäisistä suhteistaan Nehljudofiin. Nämät muistot eivät sopineet yhteen hänen nykyisen maailmankatsomuksensa kanssa, ja olivat sentähden kokonaan poispyyhityt hänen muistostaan, taikka oikeammin, olivat koskemattomina jossakin muistojen lokerossa, mutta suljettuina, umpeen kitattuina, aivan kuin mehiläiset kittaavat umpeen matojen pesiä, jotka uhkaavat hävittää koko heidän työnsä, ja siten sulkevat kaiken pääsön luoksensa. Ja senpätähden nykyinen Nehljudof ei ollut hänelle se ihminen, jota hän oli kerran puhtaalla rakkaudella rakastanut, vaan ainoastaan rikas herra, jota saattoi ja jota oli pakkokin käyttää hyväksensä, ja jota kohtaan tuli kysymykseen vaan semmoiset suhteet kuin kaikkiin muihinkin herroihin.

»Ei, en saanut sanotuksi pääasiaa»,—ajatteli Nehljudof kulkiessaan ihmisjoukon mukana pois. »En sanonut hänelle meneväni naimisiin hänen kanssaan. En sanonut, mutta sanon kuin sanonkin»,—ajatteli hän.

Ovissa seisovat vartijat taaskin kahteen kertaan laskivat poiskulkevien käymävieraiden lukua, ettei kukaan syrjäinen olisi päässyt ulos tai jäänyt linnaan. Se että Nehljudofia nytkin kosketeltiin selkään, ei häntä enää loukannut eikä hän nyt sitä edes huomannutkaan.

XLV.

Nehljudof oli tahtonut muuttaa ulkonaisen elämänsä: luopua suuresta kortteeristaan, päästää pois palvelijat ja asettua hotelliin. Mutta Agrafena Petrovna sai hänelle todistetuksi, että oli vähemmän järkevää tehdä minkäänlaisia muutoksia elämänlaadussaan ennen talvea; kesän aikana ei kortteeria kukaan ottaisi ja ainahan oli jossain eläminen, tallettaminen huonekaluja ja tavaroita. Niin että myttyyn menivät kaikki Nehljudofin ponnistukset ulkonaisen elämänsä muuttamiseksi, (hän olisi tahtonut järjestää olonsa ylioppilaiden tavoin). Ei ainoastaan niin, että kaikki jäi entiselleen, vaan talossa päinvastoin ryhdyttiin kahta innokkaammin kevättöihin: tuuletettiin, ripustettiin ulos ja piestiin kaikellaisia villa- ja turkkivaatteita, johon työhön ottivat osaa sekä talonmies apulaisineen että kyökkipiika ja itse Kornejkin. Ensin alettiin kantaa ulos ja ripustaa nuorille jonkinlaisia univormuja ja kummallisia turkkeja, joita ei kukaan koskaan käyttänyt, sitten alettiin tuoda mattoja ja huonekaluja, ja talonmies apulaisinensa, hihat käärittyinä jäntehikkäiden käsivarsien ympäri, alkoivat kaikin voimin tahtiin piiskata näitä vaatteita, ja kaikkiin huoneisiin oli levinnyt naftaliinin haju. Kulkiessaan pihan yli ja katsoessaan ikkunoista Nehljudof ihmetteli kuinka tavattoman paljon tätä kaikkea oli ja kuinka perin tarpeetonta se kaikki oli. Näiden tavarain ainoa käytännöllinen merkitys,—ajatteli Nehljudof,—oli siinä, että ne tarjosivat harjoittamisen tilaisuutta Agrafena Petrovnalle, Kornejille, talonmiehelle, hänen apulaiselleen ja kyökkipiialle.

»Ei maksa vaivaa muuttaa nyt elämänmuotoja, niinkauan kuin Maslovan asia on vielä ratkaisematta»,—ajatteli Nehljudof.—»Ja se olisi liika vaikeaakin. Kyllä kai kaikki itsestään muuttuu sittenkuin Maslova tulee joko vapautetuksi taikka poislähetetyksi ja minä lähden seuraamaan häntä.»

Asianajaja Fanarinin määräämänä päivänä Nehljudof saapui tämän luokse. Tultuaan asianajajan komeaan kortteeriin, hänen omassa talossaan, Nehljudof joutui keskelle tavattoman suuria kasveja ja mitä ihmeellisimpiä ikkunaverhoja, ja yleensä keskelle semmoista kallista huoneiden sisustusta, joka todistaa helposti ja vaivatta saaduista rahoista ja jommoista tavataan vaan äkkiarvaamatta rikastuneilla ihmisillä. Vastaanottohuoneessa Nehljudof tapasi vuoroansa odottavia avunhakijoita, jotka kuten lääkärien odotushuoneessa istuskelivat haluttomina pöytien ääressä katselemassa heidän lohdutukseksensa sinne asetettuja kuvalehtiä. Asianajajan apulainen, joka myöskin istui täällä korkean pulpetin ääressä, tunsi Nehljudofin, tuli hänen luoksensa, tervehti ja sanoi kohta ilmoittavansa esimiehelleen. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt työhuoneen oven luokse, kun tämä jo aukeni ja kuului lyhyen, tanakan, punakasvoisen, tuuheaviiksisen, aivan uusipukuisen herran ja itse Fanarinin kovaääninen, vilkas keskustelu. Molempien kasvoissa heidän ulostullessaan oli semmoinen ilme kuin on ihmisten kasvoilla, jotka juuri ovat tehneet edullisen, vaan ei aivan rehellisen kaupan.