—Oma syynne, oma syynne,—puhui hymyillen Fanarin.
—Kyllähän minä olisin … mutta ei ole hyvä pistää näppiänsä…
Ja molemmat nauroivat epäluonnollisesti.
—Ahaa, ruhtinas, tehkää hyvin,—sanoi Fanarin nähtyään Nehljudofin ja nyykäyttäen poistuvalle kauppiaalle vielä kerran päätänsä, vei Nehljudofin omaan jäykkäkuosisesti sisustettuun työhuoneeseensa,
—Tehkää hyvin, poltatteko,—sanoi asianajaja istuen Nehljudofia vastapäätä, myhäillen vieläkin äskeisen menestyksen johdosta.
—Kiitos, olen tullut Maslovan asiassa.
—Kyllä, kyllä, paikalla. Huu, mimmoisia veijareita ne ovat nuo rahasäkit,—sanoi hän.—Näittekö tuota uljasta ritaria, hänellä on ainakin 12 miljoonaa, mutta annas jos on kysymyksessä joku 25 ruplanen, niin kiskoo sen käsistänne vaikka hampain.
»Molemmat olette yhtä hyviä»,—ajatteli Nehljudof tuntien sanomatonta inhoa tuohon ujostelemattomaan ihmiseen, joka kaikella käytöksellään ikäänkuin halusi osoittaa kuuluvansa Nehljudofin kanssa samaan ihmislajiin ja pitävänsä noita kaikkia avunhakijoita ja muita toiseen, vieraaseen leiriin kuuluvina.
—Kylläpä se sai minut väsyksiin—kauhea lurjus. Halutti vähän huoahtaa,—sanoi asianajaja ikäänkuin selittäen miksi hän ei puhunut asiasta.—No, ja nyt teidän asianne… Olen sen tarkkaavasti läpilukenut. Mikä lie ollut asianajaja, joka kaikki kassatsioniaiheet päästi menemään.
—Mihin päätökseen olette siis tulleet?