—Ja pitäkää kiirettä, muuten he kaikki matkustavat pois hemoroita lääkitsemään, ja silloin saa odottaa kolme kuukautta.—No, ja jollei onnistu, on vielä mahdollinen anomus Korkeimpaan paikkaan. Tämäkin riippuu kulissien takaisista puuhista. Ja siinäkin tapauksessa tarjoon palvelustani, s.o. ei kulissien takana, vaan anomuksen laatimisessa.
—Kiitän teitä, palkkionne siis…
—Apulaiseni jättää teille puhtaaksi kirjoitetun valituksen ja sanoo.
—Vielä minä tahdoin kysyä teiltä: yleinen syyttäjä antoi minulle päästölipun vankilaan kysymyksessä olevan henkilön tapaamista varten, mutta vankilassa sanottiin minulle että tapaamista varten erikoiseen aikaan ja erikoisessa paikassa on tarpeen vielä kuvernöörin lupa. Onko siinä perää?
—Kyllä, luullakseni. Mutta nykyään kuvernööri on poissa, sijassa on virantoimittaja. Ja tämä on sellainen uninen pöllö, että tuskin mitään saatte aikaan hänen kanssansa.
—Eikö se ole Maslennikof?
—On.
—Kyllä tunnen hänet,—sanoi Nehljudof ja nousi lähteäksensä.
Samassa lensi huoneeseen nopein askelin pieni, hirveän rumannäköinen, koukkunokkainen, luinen keltainen nainen—asianajajan vaimo, joka ei kuitenkaan ollut masentunut omasta rumuudestaan. Hän oli aivan erikoisen komeasti puettu,—siinä oli yhteensullottuna jotakin samettia ja silkkiä ja heleänkeltaista ja viheriää; hänen harvat hiuksensa olivat kiharoidut ja voitokkaana hän lensi huoneeseen pitkän, hymyilevän herran seuraamana, jolla oli mullanväriset kasvot, verkatakissa silkkiset käänteet ja valkoinen kaulahuivi. Se oli kirjailija, Nehljudof tunsi hänet näöltä.
—Anatol,—sanoi asianajajan vaimo avaten ovea:—tulehan tänne. Semjon Ivanovitsh lupaa tässä lukea ääneen runonsa, ja sinun täytyy lukea jotain Garshinilta, välttämättömästi.