—Siinä olisi teidän ylhäisyydellenne kirjelappu eräältä naishenkilöltä…—sanoi hän antaen kirjeen Nehljudofille.
—Miltä naishenkilöltä?
—Lukekaa niin näette. Se on eräs valtiollinen vanki. Minä olen siellä vartijana. Neiti pyysi toimittamaan. Ja vaikka se nyt onkin kielletty, niin kuitenkin ihmisyyteen nähden…—puhui vartija luonnottomasti.
Nehljudof ihmetteli miten valtiollisten vankien vartija saattoi välittää kirjelappuja, vieläpä vankilan seinien sisäpuolella, melkein kaikkien nähden; hän ei silloin vielä tiennyt, että tämä oli samalla kertaa sekä vartija että spiooni,—mutta hän otti kuitenkin kirjeen ja luki sen mennessään ulos vankilasta. Kirje oli kirjoitettu lyijykynällä kauniilla käsialalla ja siinä oli noudatettu uudenaikaisinta oikokirjoitusta: »Saatuani tietää että te käytte vankilassa ja olette intresseerattu eräästä rangaistuslainalaisesta henkilöstä, haluaisin tavata teitä. Pyytäkää tavata minua. Te saatte luvan, ja minä kerron teille paljon tärkeätä, mikä koskee sekä teidän suojeluksenne alaista että myöskin meidän ryhmäämme. Teille kiitollinen Vera Bogoduhofskaja».
Vera Bogoduhofskaja oli opettajatar eräässä nowgorodilaisessa erämaanläänissä, jonne Nehljudof oli kerran maailmassa toveriensa kanssa tullut karhuja ampumaan. Tämä opettajatar oli kääntynyt Nehljudofin puoleen rahapyynnöllä opintojensa jatkamista varten. Nehljudof oli antanut hänelle nuo rahat ja unohtanut hänet. Nyt tuli ilmi, että tämä sama neiti istui valtiollisena rikoksentekijänä linnassa, missä oli luultavasti saanut tietää Nehljudofin asiasta ja tahtoi tarjota palvelustansa.
Kuinka silloin oli kaikki ollut helppoa ja yksinkertaista. Ja kuinka nyt oli kaikki raskasta ja monimutkaista. Elävästi ja ilolla muisti Nehljudof silloisen ajan ja tutustumisensa Bogoduhofskajaan. Se oli ennen laskiaista, sydänmaalla, noin 66 virstaa rautatieltä. Metsästys oli onnistunut erinomaisesti, he olivat tappaneet kaksi karhua ja juuri söivät lähtönsä edellä päivällistä, kun sen talon isäntä, johon he olivat asettuneet, tuli ilmoittamaan että kappalaisen tytär oli saapunut ja halusi tavata ruhtinas Nehljudofia.—Onko hän nättikin?—oli joku kysynyt.—No äläs nyt siinä,—oli Nehljudof vastannut, laittanut kasvonsa totisiksi, noussut pöydästä ja pyhkien suutansa ja ihmetellen mitä asiaa kappalaisen tyttärellä voisi hänelle olla, mennyt isäntäväen puolelle.
Täällä oli tyttö huopahattu päässä, lyhyessä turkissa, suonikas, kasvot laihat ja rumat; kauniit olivat vaan silmät ja kohotetut kulmakarvat niiden yläpuolella.
—No, Vera Jefremovna, puhu nyt asiasi tälle herralle, sanoi emäntäeukko:—se on ruhtinas itse. Minä menen sill'aikaa pois.
—Millä voin teitä palvella,—oli Nehljudof kysynyt.
—Minä … minä… Näettekös, te kun olette rikas, te heitätte rahoja turhaan, metsästykseen, kyllä minä tiedän,—oli tyttö alkanut kovasti hämillään,—mutta minä en tahdo muuta kuin olla hyödyllinen ihmisille, enkä mitään voi, kun en mitään tiedä.