Mutta hän ei lainkaan pitänyt sitä niin mainiona: yöllä hän tuskin oli silmiään ummistanut. Hän oli ollut erään apulaisen lähtiäisissä, siellä oli juotu paljon ja pelattu korttia kello kahteen asti, sen jälkeen ajettiin naisten luo siihen samaan taloon, missä kuusi kuukautta sitten Maslovakin vielä oli ollut. Niinpä hän ei ollut ehtinyt edes lukaista läpi myrkyttämisjuttua ja nyt hän halusi vilkaista sitä. Sihteeri tiesi tämän ja oli sen takia tahallaan ehdottanut puheenjohtajalle, että myrkyttämisjuttu otettaisiin ensin. Sihteeri oli mielipiteiltään liberaali, kuten Venäjän saksalaiset yleensä, vartavasten kääntynyt kreikkalaiskatoliseen uskoon; sihteeri ei pitänyt hänestä ja kadehti hänen virka-asemaansa.
—No, miten on skoptsien laita? sihteeri kysyi.
—Olen sanonut, että en voi todistajien puuttuessa ryhtyä koko asiaan, sen ilmoitan myös oikeudelle, syyttäjänapulainen sanoi.
—Mutta joka tapauksessa…
—En voi, apulainen sanoi ja entiseen tapaan heilautellen kättään kiiruhti työhuoneeseensa.
Skoptseja koskevan jutun hän halusi lykätä vain erään vähäpätöisen ja tarpeettoman todistajan poissaolon vuoksi, koska tämä asia kuului oikeudelle, jossa valamiehinä oli vain intelligenttejä ja juttu voisi loppua syyttömäksijulistamiseen. Ja puheenjohtajan kanssa oli sovittu, että juttu pitäisi siirtää maaseutukaupungin oikeuteen, missä suurin osa valamiehistä on talonpoikia ja syyttäjien mahdollisuudet olisivat suuremmat.
Liike käytävillä tuli yhä vilkkaammaksi. Eniten oli väkeä siviiliasiain osaston läheisyydessä. Tällä osastolla oli ollut se juttu, josta äskeinen komean näköinen valamies, joka oli oikeusasioiden tuntija, oli kertonut valamiehille. Väliajalla tuli tästä salista ulos se vanha rouva, jolta nerokkaan asianajajan oli onnistunut riistää omaisuus liikemiehen hyödyksi, vaikka tällä ei ollut omaisuuteen minkäänlaista oikeutta. Sen tiesivät sekä tuomarit että vielä paremmin kantaja ja hänen asianajajansa; mutta jutun ajaminen oli suoritettu niin ovelasti, että ei voinut olla tuomitsematta muorin omaisuutta liikemiehelle. Vanha rouva oli hienosti puettu, täyteläinen nainen ja hänellä oli hatussaan suuria kukkia. Kun hän oli tullut ovesta käytävään, hän pysähtyi, levitteli paksuja, lyhyitä käsiään ja hoki hokemistaan asianajajansa puoleen kääntyen: »Mitä tästä tulee? Sanokaa toki! Mitä tämä merkitsee?» Asianajaja katsoi kukkia hänen hatussaan käsittämättä mitään eikä kuunnellut hänen puhettaan.
Eukon perästä tuli oikeussalin ovesta valkoinen paidanrinnus liivien leveästä aukosta paistaen ja kasvot omahyväisyydestä tyytyväisinä loistaen nopein askelin se samainen kuuluisa asianajaja, joka oli saattanut mummoparan kukkasineen keppikerjäläiseksi, saanut itse kymmenentuhatta ja toimittanut liikemiehelle yli satatuhatta. Kaikkien katseet kääntyivät asianajajaan, hän tunsi ne ja kulki nopeasti ihmisten ohi sen näköisenä kuin hänen ulkomuotonsa olisi sanonut: »Ei tarvita mitään uskollisuudenosoituksia.»
VII.
Lopulta saapui myös Matvei Nikititsh, ja valamiesten huoneeseen tuli laiha, pitkätukkainen oikeudenpalvelija, joka kulki toinen kylki edellä, samalla tavalla vinoon näkyi vetävän myös hänen alahuulensa.