—Ja vielä olisi minulla yksi pyyntö sinulle,—sanoi Nehljudof vastaamatta hänelle. Hyvin kauvan sitten minä tunsin erään tytön—opettajattaren—hän on hyvin surkuteltava olento ja niinikään nyt linnassa, mutta haluaisi tavata minua. Voisitko sinä antaa minulle luvan päästä hänenkin puheilleen?
Maslennikof kallisti vähän päätänsä ja kävi miettiväiseksi.
—Onko hän valtiollinen?
—Niin on minulle sanottu.
—No, näetkös valtiollisia vankeja voivat tavata ainoastaan heidän sukulaisensa, mutta sinulle minä annan yleisen pääsyn. Je sais que vous n'abuserez pas.
—Mikä on hänen nimensä? sen sinun tuttavasi … oliko se
Bogoduhofskaja? Elle est jolie?
—Hideuse.
—Maslennikof pudisteli moittivasti päätänsä, tuli pöydän ääreen ja kirjoitti paperille, jossa oli painettu kulmakirjoitus, sulavalla käsialalla: »Tämän haltijalle, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh Nehljudofille, sallin minä täten vankilan konttorissa tavata linnassa säilytettyä kaupunkilaisnaista Maslovaa, samoin kuin vankilan sairaanhoitajatarta Bogoduhofskajaa».—Hän päätti kirjoituksensa riipaisten suurenmoisen nimikiemuran.
—Kohta olet näkevä mimmoinen järjestys siellä on. Järjestystä siellä on hyvin vaikea noudattaa, sillä vankila on täpötäynnänsä, erittäinkin siirtovankeja, mutta minä kuitenkin pidän ankarasti silmällä, ja rakastan tätä asiaa. Saat itse nähdä—heidän on siellä hyvin hyvä olla, ja he ovat tyytyväisiä. Heidän kanssansa täytyy vaan osata oikein menetellä. Äskettäin oli kuitenkin ollut ikävyys—uppiniskaisuus viranomaisia vastaan. Joku toinen olisi selittänyt asian kapinaksi ja tehnyt monet onnettomiksi. Mutta meillä päättyi asia hyvin hyvästi. Yhdeltä puolen on tarpeen huolellisuus, toiselta puolelta luja kurinpito,—sanoi hän puristaen kokoon vaalean, turpean nyrkkinsä, jossa näkyi turkoosikivellä koristettu sormus, ja joka esiintyi valkoisesta kovaksi tärkätystä kultanappisesta hihansuusta,—huolellisuus ja luja kurinpito.
—No sitä en juuri tiedä,—sanoi Nehljudof:—kahdesti olen siellä käynyt, ja se on tehnyt minuun hyvin raskaan vaikutuksen.