—Tiedätkös mitä, sinun pitäisi välttämättömästi tutustua kreivinna Passeak'iin,—jatkoi vauhtiin päässyt Maslennikof:—hän on kokonaan antautunut tähän asiaan. Elle fait beaucoup de bien. Hänenpä avullaan olen minäkin, suoraan puhuakseni, kenties onnistunut muuttamaan kaikki, ja muuttamaan niin, ettei ole enää tietoakaan entisistä kauhuista, vaan heidän on siellä suorastaan hyvä olla. Saatpahan nähdä. Mitä Fanariniin tulee, en tunne häntä persoonallisesti ja yhteiskunnallisen asemanikin vuoksi käyvät tiemme erillään. Mutta hän on kerrassaan huono ihminen ja sitä paitsi saattaa oikeudessa puhua semmoisia asioita, semmoisia asioita…
—No kiitoksia,—sanoi Nehljudof, otti paperin ja kuuntelematta loppuun jätti hyvästi entiselle toverilleen.
—Vaimoni luona et siis pistäydykään?
—En, veli hyvä, nyt ei minulla ole aikaa.
—No, äläs nyt toki, hän ei anna minulle anteeksi sitä,—puhui Maslennikof saattaen entistä toveriansa rappusten ensimäiseen käänteeseen asti, jonne hän tavallisesti saattoi ihmisiä, jotka eivät olleet ensiluokan ylhäisiä, vaan vasta toisen, ja joihin hän luki Nehljudofin.—Ei, no tekisit nyt hyvin ja tulisit vaikka hetkeksi.
Mutta Nehljudof pysyi lujana ja lakeijan ja ovenvartijan häärätessä hänen ympärillänsä, tarjotessa hänelle palttoota ja keppiä ja avatessa ovea, jonka edessä seisoi poliisi, hän vakuutteli ettei mitenkään ollut nyt mahdollista.
—No, niin tule sitten torstaina, muista. Se on vaimoni vastaanottopäivä. Minä sanon hänelle!—huusi Maslennikof rappusilta.
LI.
Samana päivänä, suoraan Maslennikofilta, ajoi Nehljudof vankilaan ja sinne tultuansa meni hänelle jo tuttuun tirehtöörin kortteeriin. Taaskin kuului samat pianon äänet kuin ensi kerrallakin, mutta nyt soitettiin rapsodian asemesta Clementin harjoitelmia, myöskin tavattoman voimakkaasti, selvästi ja nopeasti. Oven avasi sama sisäpiika sidottuine silmineen, sanoen kapteenin olevan kotona ja johdattaen Nehljudofin pieneen vastaanotto-huoneeseen, jossa oli sohva, pöytä ja virkatun villaisen lamppumaton päällä seisova suuri lamppu ynnä sen yhdestä syrjästä hiukan palanut ruusunpunainen paperinen varjostin. Päätirehtööri tuli esille kiusaantuneine, surullisine kasvoineen.
—Olkaa hyvä, mikä on asianne?—sanoi hän pistäen kiinni virkanuttunsa keskimäistä nappia.