—Niin, sattuuhan semmoista,—sanoi hän rauhallisena, päästäessään vierasta kohteliaasti edellensä leveään, haisevaan käytävään.—Mutta osaavat he valehdellakin. Tehkää hyvin.
Koppien ovet olivat avoinna ja joitakuita vankeja oli käytävässä. Tuskin huomattavasti nyykäyttäen päätänsä vartijoille ja mulkoillen vangeille, jotka painautuen seiniin pujahtelivat koppeihinsa tai sormet ojona pitkin housun saumoja tekivät, silmillänsä seuraten, sotamiesten tavoin kunniaa, kuljetti apulainen Nehljudofin ensin yhden käytävän kautta ja saattoi sitten toiseen käytävään vasemmalla, joka oli suljettu rautaovella.
Tämä käytävä oli kapeampi, pimeämpi ja vielä haisevampi edellistä. Sen molemmilla puolilla oli lukoilla suljettuja ovia. Ovissa oli pienet reijät, niin sanotut »silmät», noin kolme sentimetriä läpimitaten. Käytävässä ei ollut ketään paitsi surullisen näköistä, ryppyistä vartijavanhusta.
—Missä kopissa on Menshof?—kysyi apulainen vartijalta.
—Kahdeksannessa vasemmalla.
—Onko näissä ketä?—kysyi Nehljudof.
—Kaikki ovat ylösotetut paitsi yksi.
LII.
—Saako tirkistää? sanoi Nehljudof.
—Olkaa niin hyvä,—sanoi miellyttävällä hymyilyllä apulainen ja alkoi jotakin kysellä vartijalta. Nehljudof katsahti yhteen reijistä,—siellä käyskenteli edes takaisin pitkä, nuori ihminen, vähän mustaa partaa leuassa, pelkissä alusvaatteissa; kuultuaan risahduksen ovelta tämä katsahti ylös, rypisti silmiänsä ja jatkoi sitten käymistänsä.