Hänet haihdutti ajatuksista pieni, sileäksi keritty poikanen, joka tuli luokse ja hienolla lapsen äänellä kysäsi:
—Ketäs te odotatte?
Nehljudof kummastui kysymystä, mutta katsahdettuaan poikaa ja nähtyään tämän totiset, järkevät kasvot tarkkaavine, vilkkaine silmineen, totisesti vastasi hänelle odottavansa erästä tuttua naista.
—Onkos hän teidän sisarenne?—kysyi poika.
—Ei, ei ole sisar,—vastasi Nehljudof ihmetellen.—Kenenkäs kanssa sinä olet täällä? kysyi hän pojalta?
—Minä olen äidin kanssa. Hän on valtiollinen,—sanoi poika.
—Maria Pavlovna, hakekaa Kolja pois,—sanoi tirehtööri, joka arvattavasti piti Nehljudofin keskustelua pojan kanssa laittomana.
Maria Pavlovna, se sama kaunis tyttö leppeillä silmillä, joka oli herättänyt Nehljudofin huomion, nousi seisaalleen koko pituuteensa, ja voimakkaalla, leveällä, melkein miehisellä käynnillä tuli Nehljudofin ja pojan luokse.
—Mitä, kyselikö poika teiltä kuka olette?—kysyi hän Nehljudofilta hiukan hymyillen ja luottavasti katsoen hänen silmiinsä, katsoi niinkuin ei olisi voinut syntyä vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli aina ollut, oli nyt ja piti olla kaikkien kanssa yksinkertaisissa, ystävällisissä sisarussuhteissa.
—Kaikkea hän aina tahtoo tietää,—sanoi tyttö, ja päästi nyt hymynsä valloilleen, naurahtaen pojalle niin ystävällisesti ja suloisesti, että sekä pojan että Nehljudofin piti ehdottomastikin hymyillä hänen hymylleen.