Nehljudof kysyi, kuka oli se leppeäsilmäinen tyttö; Vera Jefremovna kertoi, että se oli erään kenraalin tytär, joka oli jo kauvan sitten kuulunut vallankumoukselliseen puolueeseen ja oli joutunut kiinni siitä syystä, että oli ottanut omaksi syykseen laukauksen santarmia vastaan. Hän oli asunut vallankumouksellisten kortteerissa, jossa heillä oli ollut painokone. Kun yöllä tultiin kotitarkastusta pitämään, niin huoneuston asukkaat olivat päättäneet puolustautua, sammuttivat valkean ja alkoivat hävittää todistukseksi kelpaavia esineitä. Poliisit murtautuivat sisään, ja silloin yksi liittolaisista ampui ja haavoitti kuolettavasti santarmin. Kun tuli kysymys kuka oli ampunut, hän sanoi ampuneensa, vaikkei ollut ikinä revolveria kädessäänkään pitänyt, eikä hämähäkkiäkään suostuisi tappamaan. Siihen asia, päättyi. Ja nyt hän viedään pakkotöihin.
—Hän on altruistillinen, hyvä ihminen…—sanoi Vera Jefremovna hyväksyvästi.
Kolmas asia, josta Vera Jefremovna tahtoi puhua, koski Maslovaa. Hän tunsi, kuten vankilassa kaikki tunnettiin, Maslovan historian ja Nehljudofin suhteet tähän, ja neuvoi hommaamaan Maslovan siirtämistä valtiollisten osastoon tai ainakin sairaiden palvelijaksi lasarettiin, missä nyt oli erittäinkin paljon sairaita ja työntekijöistä puute.
Nehljudof kiitti häntä neuvosta ja sanoi koettavansa käyttää sitä hyväkseen.
LVI.
Heidän keskustelunsa keskeytti tirehtööri, joka nousi ja ilmoitti, että tapaamisen aika oli päättynyt ja oli eroominen. Nehljudof nousi, jätti Vera Jefremovnalle hyvästi ja meni oven luo, minne hän pysähtyi katselemaan sitä mitä hänen edessänsä tehtiin.
—Hyvä herrasväki, joutukaa, joutukaa,—puhui tirehtööri milloin nousten milloin jälleen istuen.
Tirehtöörin vaatimus herätti huoneessaolijoissa sekä rangaistujen että käymävieraiden puolelta ainoastaan erityistä vilkastumista, mutta ei kukaan ajatellutkaan lähtöä. Muutamat nousivat ja jatkoivat seisaltaan puhettaan. Toiset keskustelivat yhä istuviltaan. Jotkut alkoivat jättää hyvästi ja itkeä. Erittäinkin liikuttava oli äiti keuhkotautisen poikansa kanssa. Nuorukainen yhä pyöritteli paperia käsissänsä ja hänen kasvonsa saivat yhä vihasemman ilmeen, niin suuret olivat ne ponnistukset, joita hän teki estääkseen äidin tunteiden tarttumista itseensä. Kuultuansa että piti jo erota, vajosi äiti hänen olalleen ja nyyhkytteli, nenäänsä vetäen. Leppeäsilmäinen tyttö,—Nehljudof ehdottomasti tarkatteli häntä,—seisoi itkevän äidin edessä ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja. Vanhus sinisissä lasisilmissä seisoi ja piteli kädestä tytärtään nyykäytellen päätään siihen mitä tämä puhui. Nuoret rakastuneet nousivat ja käsi kädessä, sanaakaan sanomatta katsoivat toisiansa silmiin.
—Hauskaa on vaan noille tuossa,—sanoi näihin osoittaen nuori mies lyhyessä nutussa. Hän seisoi Nehljudofin vieressä ja yhdessä tämän kanssa katseli hyvästi-jättäviä.
Tuntien päällänsä Nehljudofin ja nuoren miehen katseet, rakastuneet—nuori mies guttaperkkanutussa ja vaaleaverinen kaunis tyttö—ojensivat yhteenliitetyt kätensä, kallistuivat kumpikin taaksepäin ja alkoivat nauraen pyöriä myllytystä.