—Tänä iltana ne vihitään täällä vankilassa ja tyttö seuraa häntä
Siperiaan,—sanoi nuori mies.
—Mitäs se mies on?
—Pakkotöihin tuomittu. Hyvä kun noilla edes on hauska, muuten olisi liian vaikeata kuunnella,—lisäsi nuori mies kuullessaan äidin nyyhkytyksiä.
—Hyvä herrasväki! Kiirehtikää, kiirehtikää! Älkää pakottako minua ankaruutta käyttämään,—puhui tirehtööri moneen kertaan toistaen samoja sanoja.—Olkaa niin hyvät, minä pyydän teitä,—puhui hän heikosti ja epäröivästi.—Mitäs tämä tämmöinen on? Jo kauvan sitten olisi pitänyt erota. Eihän näin ole mahdollista. Sanon viimeisen kerran,—toisti hän haluttomasti, milloin sytyttäen milloin sammuttaen paksua paperossia. Näkyi selvästi, että vaikka järjen syyt, jotka sallivat ihmisten tehdä pahaa toisille tuntematta siitä edesvastausta, olivat kuinkakin taidolla keksityt, kuinkakin vanhat ja tutut, ei tirehtööri kuitenkaan voinut olla tuntematta itseänsä yhdeksi syylliseksi siihen suruun, joka tässä huoneessa ilmeni; ja hänen oli nähtävästi kauhean vaikea olla.
Vihdoin viimeinkin alkoivat käymävieraat ja vangit erota toisistaan: jälkimäiset sisä-oveen päin, edelliset ulko-oveen. Poistuivat miehet guttaperkkanutuissa, keuhkotautinen ja musta pörhötukka: poistui myöskin Maria Pavlovna pojan kanssa, joka oli syntynyt vankilassa.
Alkoivat lähteä jo käymävieraatkin. Läksi raskain askelin vanhus sinisissä lasisilmissä, ja hänen jälkeensä Nehljudof.
—Kylläpä on todella merkillisiä sääntöjä,—sanoi puhelias nuori mies ikäänkuin jatkaen keskeytettyä puhettansa. He laskeutuivat yhdessä Nehljudofin kanssa rappusia myöten.—Onneksi edes kapteeni on hyvä ihminen, eikä välitä säännöistä; antaa jutella yhtä ja toista.
Kun Nehljudof keskustellen Medyntsefin kanssa,—näin esitteli itsensä puhelias nuori mies,—pääsi alas eteiseen, tuli heidän luoksensa väsyneen näköinen tirehtööri.
—Jos siis tahdotte tavata Maslovaa, niin olkaa hyvä, tulkaa huomenna;—sanoi hän, nähtävästi haluten olla ystävällinen Nehljudofille.
—Hyvä on,—sanoi Nehljudof ja läksi kiireesti.