Hirmuiset olivat kaikesta päättäen Menshofin syyttömät kärsimykset,—eikä niin paljon ruumiilliset kärsimykset kuin se neuvottomuus, se epäluottamus hyvään ja Jumalaan, joita hänen täytyy kokea nähdessään syyttömästi häntä kiduttavien ihmisten julmuutta; hirmuinen oli noiden satojen aivan viattomien ihmisten häpäiseminen ja kidutus ainoastaan sillä perustuksella, että oli paperille niin kirjoitettu; hirmuiset olivat nuo tylsistyneet vartijat, joiden tehtävänä oli heidän omien veljiensä kiduttaminen ja jotka olivat vakuutetut olevansa hyvässä ja tärkeässä toimessa. Mutta hirmuisinta kaikesta oli hänen mielestään tuo vanheneva ja terveydeltään heikko, hyvänluontoinen tirehtööri, jonka oli erottaminen äitiä pojasta, isää tyttärestä, aivan samallaisia ihmisiä, kuin hän itse ja hänen lapsensa.
»Mitä varten tämä kaikki?» kyseli itseltään Nehljudof ja hänessä oli nyt noussut ylimmilleen tuo henkinen, fyysilliseksi muuttuva kuvotuksen tunne, jota hän oli aina vankilassa kokenut, eikä hän löytänyt vastausta.
LVII.
Seuraavana päivänä Nehljudof läksi asianajajan luo ja ilmoitti tälle Menshofin asian, pyytäen häntä puolustajaksi. Asianajaja kuunteli ja sanoi ottavansa jutun tarkastaaksensa, ja siinä tapauksessa että kaikki oli niinkuin Nehljudof oli puhunut, mikä oli hyvin luultavaa, lupasi ottaa jutun ajaaksensa ilman mitään palkkiota. Nehljudof kertoi asianajajalle muun muassa noista 130:stä ihmisestä, jotka pidettiin vangittuina erehdyksen vuoksi, ja kysyi kestä tämä riippui, kuka oli syypää? Asianajaja oli hetkisen vaiti, nähtävästi haluten vastata täsmällisesti.
—Kukako on syyllinen? Ei kukaan,—sanoi hän päättävästi.—Jos valitatte yleiselle syyttäjälle, syyttää tämä kuvernööriä, jos valitatte kuvernöörille syyttää hän yleistä syyttäjää. Ei ole kukaan syyllinen.
—Minä aijon heti lähteä Maslennikofin luo ja sanon hänelle.
—No se nyt on kerrassaan hyödytöntä,—sanoi asianajaja hymyillen.—Hän on täydellinen,—ei suinkaan hän ole sukulainen eikä ystävä?—luvalla sanoen, hän on täydellinen pölkky, ja samassa viekas kettu, sika.
Nehljudof muisti mitä Maslennikof oli puhunut asianajajasta, eikä vastannut mitään, vaan ajoi Maslennikofin luo.
Nehljudofilla oli Maslennikofille kaksi asiaa: pyytää Maslovan siirtämistä sairashuoneeseen ja puhua noista 130:stä passittomasta, jotka syyttömästi pidettiin vankilassa. Niin vaikeata kuin hänen olikin anoa jotain ihmiseltä, jota hän ei kunnioittanut,—oli se kuitenkin ainoa keino, jolla saattoi päästä tarkoituksen perille, ja sen läpi oli siis meneminen.
Lähestyessään Maslennikofin taloa, näki Nehljudof portaitten edessä useampia vaunuja: roskia, trilloja ja suljettuja vaunuja, ja hän muisti että juuri nyt oli Maslennikofin vaimon vastaanottopäivä, joksi häntäkin oli sinne pyydetty. Nehljudofin ajaessa talon eteen seisoi yksi vaunuista paraadioven edessä ja lakeija, kokaardilla varustetussa hatussa ja peleriinissä, seisten—portaiden kynnyksellä auttoi vaunuihin naista, joka oli nostanut ylös laahustimensa ja paljastanut mustat, hienot nilkkansa tohveleineen. Odottavien ajopelien joukossa hän tunsi Kortshaginien suljetun landoon. Harmaapäinen, punakasvoinen kuski nosti kunnioittavasti ja kohteliaasti hattuansa niinkuin erityisesti tutulle herralle. Ei ollut Nehljudof vielä ennättänyt kysyä ovenvartijalta missä Mihail Ivanovitsh (Maslennikof) oli, kun tämä jo itse näyttäytyi matonpeittämillä rappusilla saattamassa hyvin ylhäistä vierasta, semmoista, jota hän ei saattanut ainoastaan rappusten käänteeseen, vaan ihan alas asti. Alastullessaan tämä ylhäinen sotilaallinen vieras puhui ranskankielellä allegri-arpajaisista, jotka pantiin kaupungissa toimeen turvakotien hyväksi, lausuen arvelunsa, että tällaiset arpajaiset hankkivat hyödyllistä toimintaa naisille: »heillä on hauska, ja rahoja karttuu!»