Maslennikof punastui.
—Jassoo, siitäkö sinä? Ei, mon cher, parasta olisi kieltää sinulta pääsy, kaikkeen sinulla onkin asiata. Tule, tule, Annette kutsuu meitä,—sanoi hän ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja ilmaisten taas samallaista elävyyttä kuin ylhäisen vieraan huomion johdosta; nyt siinä ei kuitenkaan ollut iloa, vaan levottomuutta.
Nehljudof tempasi kätensä irti ja kellekään kumartamatta ja mitään sanomatta kulki synkän näköisenä läpi vierashuoneen, salin, ja ohi esille hypähtävien lakeijain tampuriin ja siitä kadulle.
—Mikä häneen tuli? Mitä sinä hänelle teit?—kysyi Annette mieheltänsä.
—Tämähän on à la francaise, sanoi joku.
—Mitä vielä, ei à la francaise, vaan à la zoulou,
—No, aina hän on ollut sellainen.
Joku nousi seisaalleen, joku saapui taloon ja niin alkoi kielitteleminen tavalliseen menoonsa: seura käytti hyväksensä Nehljudofin juttua sopivana keskusteluaineena täksi päiväksi.
Seuraavana päivänä Maslennikofin luona käynnin jälkeen sai Nehljudof häneltä paksulle, kiiltävälle, vaakunalla ja leimoilla varustetulle paperille, vankalla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoitti jo kirjoittaneensa vankilan lääkärille Maslovan siirtämisestä sairashuoneeseen ja että hänen tahtonsa arvatenkin tulee täytetyksi. Alle oli kirjoitettu: ystäväsi ja »vanhempi toverisi», ja nimen alla oli kummallisen taidokkaasti tehty suuri ja voimakas kiehkura.
—Pöllö!—ei malttanut Nehljudof olla sanomatta, erittäinkin siksi että tuossa sanassa: »toveri», tuntui niinkuin Maslennikof olisi tuntenut alentuvansa kirjoittaessaan hänelle, s.o. vaikka toimitti siveellisesti kaikkein likaisinta ja häpeällisintä virkaa, piti itseänsä mahtavana ihmisenä ja tahtoi, jollei nyt juuri imarrella häntä, niin tuolla toverinimityksellä ainakin osoittaa, ettei hän kuitenkaan liiaksi ylpeillyt omasta suuruudestansa.