—Minkä syytetyn luona sinä kävit?
—Talonpojan, joka on viattomasti syytetty ja jolle hankin puolustajan. Mutta ei ole kysymys siitä. Onko mahdollista että noita syyttömiä ihmisiä pidetään vankilassa vaan sen nojalla, että heidän passinsa ovat vanhentuneet ja…
—Se asia kuuluu yleiselle syyttäjälle,—keskeytti Maslennikof harmistuneena Nehljudofin.—Sinä aina sanot: »nopea ja oikeudenmukainen tuomioistuimemme». Syyttäjän apulaisen tehtävä on käydä vankilassa tarkastamassa kärsivätkö vangit rangaistusta lainmukaisesti. Mutta sen sijaan he vaan pelaavat skruuviansa.
—Etkö siis voi mitään tehdä asiaan?—sanoi Nehljudof synkästi, muistaen advokaatin ennustaneen että kuvernööri tulisi syyttämään yleistä syyttäjää.
—Ei, kyllähän minä teen. Minä otan heti selvän asiasta.
—Sitä pahempi hänelle. C'est un souffre douleur,—kuului vierashuoneesta naisääni, joka oli nähtävästi aivan väliäpitämätön siitä mitä puhui.
—Sitä parempi, minä otan tuonkin, kuului toiselta puolelta leikkisä miesääni, johon yhtä leikkisästi nauraen vastasi nainen, tahtomatta antaa jotakin toiselle.
—Ei, ei mistään hinnasta,—puhui naisääni.
—Niinpä siis minä teen kaikki,—toisti Maslennikof sammuttaen paperossinsa valkoisella kädellään, jossa kimalteli turkoosikivi,—nyt lähtekäämme naisten luo.
—Ja sitten vielä,—sanoi Nehljudof tulematta vierashuoneeseen ja pysähtyen ovelle.—Minulle kerrottiin, että eilen rangaistiin vankilassa ihmisiä ruumiillisesti. Onko siinä perää?