Maslennikof puristi huulensa yhteen ja kävi miettiväiseksi.
—Tuskinpa,—sanoi hän.—Mutta voinhan minä neuvotella asiasta ja huomenna sähköittää sinulle.
—Minulle sanottiin siellä olevan paljon sairaita ja että apulaisista on puute.
—Niinpä kyllä, niinpä kyllä. Kaikissa tapauksissa siis ilmoitan sinulle.
—Tee nyt niin hyvin,—sanoi Nehljudof. Vierashuoneessa remahti yleinen ja melkein luonnolliselta kuuluva nauru.
—Se on se Viktor aina,—sanoi Maslennikof hymyillen,—hän on tavattoman sukkela kun sille päälle sattuu.
—Ja sitten vielä,—sanoi Nehljudof:—vankilassa istuu paraikaa 130 ihmistä vaan siitä syystä, että heidän passinsa ovat vanhentuneet. Heitä on pidetty täällä jo kuukauden ajan.
Ja hän kertoi syyt, joiden nojalla he olivat vankilassa.
—Kuinka olet saanut sen tietää?—kysyi Maslennikof muuttuen äkkiä levottoman ja tyytymättömän näköiseksi.
—Kävin erään syytetyn luona ja käytävässä minut piirittivät nuo ihmiset ja rupesivat pyytämään…