—Vaan kuitenkin, jättäkää te minut, lisäsi hän ja hänen kauheasti kieroon menneistä silmistä, joilla hän katsahti Nehljudofiin, luki Nehljudof jälleen kiihkeän ja vihaisen ilmeen.
—Miksi minun olisi jättäminen teidät?
—Muuten vaan.
—Miksi niin?
Nehljudofista näytti että hän katsahti häneen taas samalla vihasella katseella.
—No kuulkaa sitten, sanoi Katjusha.—Teidän täytyy jättää minut, sen minä sanon todenperästä. Minä en voi. Jättäkää se kokonaan,—sanoi hän vapisevin huulin ja vaikeni.—Niin se on. Ennen menen vaikka hirteen.
Nehljudof tunsi, että tässä Katjushan kiellossa oli inhoa häntä vastaan, sovittamatonta loukkaantumusta, mutta oli myöskin jotain muuta,—hyvää ja tärkeätä. Nämät sanat, joilla Katjusha, aivan rauhallisessa mielentilassa uudisti entisen kieltonsa, karkoitti Nehljudofin sydämmestä yhdellä kertaa kaikki epäilykset ja palautti entiseen totiseen, juhlalliseen ja hellaan suhteeseen Katjushaan.
—Katjusha, niinkuin olen ennen sanonut, niin sanon nytkin,—lausui Nehljudof erityisen totisesti.—Minä pyydän sinua vaimokseni. Jos sinä et tahdo, ja niin kauvan kun et tahdo, minä tulen kuitenkin olemaan siellä missä sinä olet, ja matkustan sinne minne sinä viedään.
—Se on teidän asianne, minä en rupea enempää puhumaan,—sanoi hän,—ja hänen huulensa rupesivat taas vapisemaan.
Nehljudof oli myöskin vaiti, tuntien itsensä voimattomaksi puhumaan.