—Lähden nyt maalle, ja matkustan sitten Pietariin,—sanoi hän, vihdoin selviytyen.—Rupean puuhaamaan teidän, meidän asiaamme, ja jos Jumala suo, tulee tuomio kumotuksi.
—Vaikkei tulisikaan, se on sama. Jos en tämän, niin muun vuoksi olen sen ansainnut…—sanoi Katjusha ja Nehljudof näki kuinka kovasti hänen piti ponnistaa voimiansa pidättääkseen kyyneleitä.
—Mitenkäs, näittekö Menshofia? kysyi Katjusha äkkiä peittääkseen liikutustaan.—Eikös se ole totta että he ovat syyttömät?
—Kyllä, luullakseni.
—Semmoinen mainio mummo,—sanoi Katjusha. Nehljudof kertoi hänelle kaikki mitä oli Menshofilta kuullut, ja kysyi eikö Katjusha jotain tarvitsisi; hän ei sanonut tarvitsevansa mitään.
Taas he olivat vähän aikaa vaiti.
—No, ja siitä lasaretista sitten,—sanoi Katjusha äkkiä, vilkaisten häneen kierolla katseellaan—jos te tahdotte, niin minä suostun, enkä myöskään enää juo…
Nehljudof katsahti häntä vaieten silmiin. Katjushan silmät hymyilivät.
—Se on erittäin hyvä,—sai Nehljudof vaan sanotuksi ja jätti hänelle hyvästi.
«Niin, niin, hän on aivan toinen ihminen!» ajatteli Nehljudof, kokien entisten epäilyksien jälkeen aivan uutta, ennen koskaan tuntematonta vakaumusta rakkauden voittamattomuuteen.