Palattuaan tämän tapahtuman jälkeen omaan haisevaan koppiinsa, riisui Maslova mekkonsa ja istui paikallensa lavitsalle laskien kädet polvien päälle. Kopissa ei ollut muita kuin: keuhkotautinen Vladimirskaja rintalapsen kanssa, mummo Menshova ja ratavahti kahden lapsen kanssa. Lukkarin tytär oli eilen mielisairaaksi katsottuna lähetetty lasarettiin. Kaikki muut naiset olivat pyykinpesussa. Mummo makasi nukkuen lavitsalla; lapset olivat käytävässä, jonne ovi oli auki. Vladimirskaja lapsinensa ja ratavahti sukkansa kanssa, joita hän nopein sormin herkeämättä kutoi, tulivat Maslovan luo.
—No, tapasitteko toisianne?—kysyivät he.
Vastaamatta mitään istui Maslova korkealla lavitsalla, heilutellen jalkojansa, jotka eivät ylettyneet permantoon.
—Mitäs turhia poraat?—sanoi ratavahti.—Katso vaan ettet rupee suremaan. Voi sinua, Katjusha. No!—sanoi hän nopeasti liikutellen sormiansa.
Maslova ei vastannut mitään.
—Meikäläiset ovat pyykillä. Sanotaan että olivat saaneet paljon antimia,—sanoi Vladimirskaja.
—Finashka!—huusi ratavahti oveen,—minne se poika räppänä taas on juossut.
Ja hän pisti puikon kerän ja sukan läpi, ja meni käytävään.
Samassa kuului käytävästä askeleita ja naisääniä ja kopin asukkaat tulivat sisälle vankikengät paljaissa jaloissa, jokaisella vehnänen kädessä, muutamilla kaksikin. Fedosja tuli kohta Maslovan luo.
—Mitäs nyt, onko käynyt hullusti?—kysyi Fedosja katsellen ystävällisesti Maslovaa kirkkailla sinisillä silmillään. Tässä on meille teeksi,—ja hän alkoi asetella vehnäsiä hyllylle.