Näin onnellisesti ja rauhallisesti hän eli ensimäisen kuukauden olostansa tätien luona, ollenkaan huomaamatta tummasilmäistä, vikkeläjalkaista Katjushaa, tuota tyttöä, josta ei voinut sanoa oliko hän piika vai ottotyttö.
Nehljudof oli kasvatettu äitinsä siipien suojassa ja oli tähän aikaan, eli 19:n vuotiaana, aivan viaton nuorukainen. Hän ihanteli naista ainoastaan tulevana vaimonansa. Kaikki naiset, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät saattaneet tulla hänen vaimokseen, olivat hänelle ihmisiä eikä naisia. Mutta kävi niin, että tänä kesänä, helatorstaina, tuli tätien luo naapurin rouva lapsineen: kahden neitosen, lyseolaisen ja heidän luonaan asuvan nuoren, talonpoikaista syntyperää olevan taiteilijan kanssa.
Teenjuonnin jälkeen ruvettiin vastaniitetyllä nurmikolla talon edustalla leskeä juoksemaan. Katjusha otettiin myöskin mukaan. Muutamien vaihtojen jälkeen joutui Nehljudof juoksemaan Katjushan kanssa. Katjusha oli aina häntä miellyttänyt, mutta hänen ei ollut päähänkään pälkähtänyt, että heidän välillään voisi syntyä mitään erikoisia suhteita.
—No noitapa ei nyt mikään saa kiinni,—puhui leskeksi jäänyt iloinen taiteilija, joka osasi hyvin pian juosta lyhyillä ja paksuilla vänkyläsäärillään.
—Ei, elleivät satu kaatua kumpsahtamaan.
—Älkää luulkokaan saavanne kiinni.
—Yks, kaks, kolme!
Lyötiin kolmasti kämmeniä yhteen. Vaivoin hilliten nauruansa Katjusha vaihtoi nopeasti paikkaa Nehljudofin kanssa ja puristaen kovan karkealla, pienellä kädellään hänen suurta kättänsä, lähti juoksemaan vasemmalle, tärkättyjen alushameiden kahistessa.
Nehljudof osasi juosta nopeasti eikä olisi millään muotoa tahtonut joutua tappiolle taiteilijan rinnalla. Katsottuaan taaksensa hän näki taiteilijan koettavan ottaa kiinni Katjushaa, mutta tämä, nopeasti vilistäen notkean nuorilla jaloillaan, ei antautunut hänelle, vaan loittoni vasemmalle. Edessä oli sireenipehko, jota kauemmas ei kukaan ollut juossut, mutta Katjusha, katsahtaen Nehljudofiin, antoi tälle merkin päällään, että he yhtyisivät pehkon takana. Nehljudof ymmärsi hänet ja juoksi sireenipensaitten taa. Mutta täällä pensaiden takana oli hänelle tuntematon oja, täynnänsä nokkosia: hän kompastui siihen, putosi, poltti kätensä ja sai ne märiksi illan kasteesta; kohta hän kuitenkin kimposi nauraen ylös, korjasi pukunsa ja juoksi aukealle paikalle. Katjusha, ilosta loistaen, silmät mustina kuin kastunut viinamarja, lensi häntä vastaan. He juoksivat yhteen ja tarttuivat toistensa käsiin.
—Poltitte kätenne, mitä?—sanoi hän korjaten vapaalla kädellään palmikkoa, hyvin hengästyneenä, ja katsoi hymyillen Nehljudofia alhaalta ylös, suoraan silmiin.