—Älkäähän nyt Dmitrij Ivanovitsh, älkää, sanoi Katjusha punastuen kyyneliin asti ja työnsi karkealla vahvalla kädellään pois häntä syleilevän käden.
Nehljudof päästi hänet, ja tunsi hetkeksi asemansa tukalaksi, häntä sekä hävetti että inhotti oma itsensä. Hänen olisi pitänyt uskoa omaa itseänsä, mutta hän ei ymmärtänyt, että nämä tukaluuden ja häpeän tunteet olivat hänen sydämmensä parhaimmat tunteet, jotka nyt pyrkivät esille: hänestä päinvastoin näytti, että tätä puhui hänessä hänen tyhmyytensä,—vaan että täytyi menetellä niinkuin kaikki menettelevät.
Hän saavutti vielä kerran Katjushan, pujotti taas kätensä hänen vyötäreilleen ja suuteli häntä kaulaan. Tämä suutelo oli jo ihan toinen kuin ne kaksi edellistä: ensimäinen siellä sireenipehkojen takana ja toinen äskettäin aamukirkossa. Tämä oli kauhea ja Katjusha tunsi sen.
—Mitä te teette?—kirkasi Katjusha semmoisella äänellä kuin jos toinen olisi auttamattomasti särkenyt jotakin äärettömän kallisarvoista, ja juoksi pois hänen luotaan.
Nehljudof tuli ruokasaliin. Tädit juhlapuvuissaan, tohtori ja naapurinrouva seisoivat voileipäpöydän ääressä. Kaikki oli niin perin tavallista, mutta Nehljudofin sydämmessä oli myrsky. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä niitä hänelle puhuttiin, vastaili sopimattomissa kohdin, muistellen viimeisen suutelon herättämää tunnetta, kun hän saavutti Katjushan käytävässä. Mitään muuta hän ei voinut ajatella. Kun Katjusha sitten kävi huoneessa, niin katsomatta häneen Nehljudof koko olennollaan tunsi Katjushan läsnäolon ja hänen piti pakoittamalla pakottaa itseänsä voidakseen olla katsomatta Katjushaan.
Heti päivällisen jälkeen hän meni omaan huoneeseensa ja kovassa mielenliikutuksessa alkoi kävellä pitkin permantoa, kuunnellen ääniä talossa ja odottaen hänen askeleitansa. Se eläimellinen ihminen, joka asui hänessä oli nyt nostanut päänsä, eikä siinä kyllä: se oli polkenut jalkoihinsa sen henkisen ihmisen, jona Nehljudof oli ensi käynnillään, ja vielä tänä aamuna kirkossa; ja tämä hirveä, eläimellinen ihminen oli nyt yksin valloillaan hänen sydämmessään. Mutta vaikka Nehljudof lakkaamatta vahti Katjushaa, ei hänen kertaakaan onnistunut tavata Katjushaa kahden kesken tänä päivänä. Luultavasti Katjusha vältti häntä. Mutta illempana sattui niin, että Katjushan oli meneminen Nehljudofin huoneen viereiseen huoneeseen ja laitettava vuode vieraalle. Kuultuaan Katjushan askeleet Nehljudof, astuen hiljaa ja henkeänsä pidättäen ikäänkuin olisi rikokseen valmistunut, tuli hänen jäljessään.
Molemmat kädet pistettyinä puhtaaseen tyynynpäällykseen ja pitäen tyynynnurkista kiinni, Katjusha katsoi häneen ja hymähti, mutta ei entisellä iloisella, vaan pelästyneellä, sääliä herättävällä hymyllä. Tämä hymyily sanoi Nehljudofille, että se mitä hän tekee, on pahaa. Hetkeksi hän pysähtyi. Vielä olisi taistelu ollut mahdollista. Vaikka heikosti, mutta vielä kuului totisen rakkauden ääni Katjushaan hänessä, joka ääni puhui hänestä, hänen tunteistaan, hänen elämästään. Toinen ääni puhui: katso ettet päästä käsistäsi omaa nautintoasi, omaa onneasi. Ja tämä toinen ääni tukehutti ensimäisen. Hän tuli päättävästi Katjushan luo. Ja kauhea, hillitsemätön, eläimellinen tunne valtasi hänet.
Päästämättä Katjushaa syleilystään, Nehljudof istutti hänet vuoteelle ja tuntien, että pitäisi vielä jotakin tehdä, istui hänen viereensä.
—Dmitrij Ivanovitsh, ystävä hyvä, päästäkäähän toki,—puhui Katjusha rukoilevalla äänellä.—Matrjona Pavlovna voi tulla, kiljasi hän riuhtoen itseänsä irti ja todellakin joku lähestyi ovea.
—Sitten tulen luoksesi yöllä,—sanoi Nehljudof.—Olethan yksin?