—Mitä te arvelette,—kääntyi puheenjohtaja hyväntahtoisen jäsenen puoleen.
Hyväntahtoinen jäsen ei vastannut heti, vaan katsahti ensin edessään olevan paperin numeroon ja laski numerot yhteen,—luku ei ollut tasanjaollinen kolmella. Hän päätti, että jos menee tasan niin hän suostuu; mutta vaikka ei mennytkään tasan, niin hän hyvänluontoisuutensa vuoksi kuitenkin suostui.
—Minunkin nähdäkseni se olisi paikallaan,—sanoi hän.
—Entäs te?—sanoi puheenjohtaja kääntyen vihasen jäsenen puoleen.
—Ei missään tapauksessa,—vastasi tämä päättävästi.—Muutenkin sanomalehdissä kirjoitetaan, että valamiehet vapauttavat rikoksellisia, mutta mitäs sitte kirjoitetaan, kun oikeus alkaa vapauttaa. En mitenkään voi suostua.
Puheenjohtaja katsoi kelloonsa.
—Ikävä kyllä, mutta mikä tuumaksi,—sanoi hän ja antoi kysymykset esimiehen luettaviksi. Kaikki nousivat ja esimies, muutellen jalkojansa, ryki äänensä selväksi, luki julki kysymykset ja vastaukset. Kaikki lakimiehet: sihteeri, asianajajat, jopa syyttäjäkin ilmaisivat kummastuksensa.
Syytetyt istuivat levollisina, nähtävästi ymmärtämättä vastauksien merkitystä. Taas asetuttiin istumaan ja puheenjohtaja kysyi syyttäjältä: minkä rangaistuksen alaisiksi hän katsoi syytettyjen olevan saatettavat.
Syyttäjä, ilostuneena odottamattomasta menestyksestään. Maslovaan nähden ja laskien tämän menestyksen kokonaan kaunopuheliaisuutensa ansioksi, nousi katsahdettuaan kirjaan ja sanoi:
—Simon Kartinkiniin sovelluttaisin 1,452 pykälän ja 1,453 pykälän neljännen kohdan, Jefimia Botshkovaan 1,659 pykälän ja Katariina Maslovaan 1,454 pykälän.