—Kulut tästä asiasta otan suorittaakseni, olkoot ne mitkä tahansa,—sanoi hän punehtuen.
—No siitä kyllä sovimme,—sanoi asianajaja, anteeksiantavasti naurahtaen hänen kokemattomuudelleen.
—Mistä siis on kysymys?
Nehljudof kertoi.
—Hyvä on, huomenna otan asiapaperit luokseni ja luen ne läpi. Ja ylihuomenna, ei, torstaina, saatte tulla luokseni kello 6 illalla ja minä annan teille vastauksen. Kuinka siis? Emmekö mene, minulla on täällä vielä muutamia asioita.
Nehljudof jätti hyvästi ja läksi ulos.
Keskustelu asianajajan kanssa ja se seikka, että hän siis jo oli ryhtynyt toimenpiteisiin Maslovan puolustukseksi, rauhoittivat hänen mielensä vielä enemmän. Hän tuli kadulle: ilma oli erinomainen, hän hengähti syvään keväistä ilmaa. Ajurit tarjoilivat palvelustansa, vaan hän läksi jalkasin ja heti rupesi hänen päässänsä pyörimään kokonainen parvi ajatuksia ja muistoja Katjushasta ja hänen menettelystään tätä kohtaan. Ja hänen tuli ikävä ja kaikki näytti synkältä. »Ei, tätä asiaa minä ajattelen toisen kerran», sanoi hän itsekseen, »nyt sitävastoin pitää ruveta iloiselle tuulelle ja päästä raskaista ajatuksista.»
Hän muisti Kortshaginien päivällisen ja katsoi kelloonsa. Ei ollut vielä myöhäistä ja saattoi kyllä ehtiä päivälliselle. Raitiovaunu kulki helistäen ohitse. Hän antausi juoksuun ja hypähti vaunuun. Mutta torille päästyä hän laskeutui pois, otti hyvän pika-ajurin ja 10 minuutin kuluttua oli Kortshaginien suuren talon portailla.
XXVI.
—Tehkää hyvin, teidän korkeutenne! teitä odotetaan, sanoi ystävällinen, lihava ovenvartija Kortshaginien suuressa talossa, avaten melutta englantilaisilla saranoilla liikkuvan ulko-oven.—Herrasväki syöpi parhaallaan, ainoastaan teitä on käsketty pyytää sisälle.