Toinen kirje oli maatilojen yli-isännöitsijältä. Tämä kirjoitti, että hänen, Nehljudofin, oli välttämätöntä itsensä saapua paikalle, turvatakseen perintö-oikeutensa ja, paitsi sitä, päättääkseen, kuinka taloutta olisi vastedes hoidettava: niinkö kuin sitä oli hoidettu vainajan aikana, vai niinkö kuin isännöitsijä oli ehdottanut vainajalle ja nyt ehdotti nuorelle ruhtinaalle, että nimittäin maanviljelyskalusto olisi suurennettava ja kaikki talonpoikain hallussa oleva maa otettava talon viljelykseen. Isännöitsijä kirjoitti, että tämmöinen järjestys tulee paljoa edullisemmaksi. Samalla hän myöskin pyysi anteeksi, ettei ollut ihan ajoissa lähettänyt tilikirjan mukaan 1 p:nä maksettaviksi joutuneita 3,000 ruplaa. Ensi postissa ne tulisivat lähetetyiksi. Lähetys oli viivähtänyt sen vuoksi, että oli ollut mahdotonta saada rahoja kootuksi talonpojilta, jotka olivat laiminlyöneet velvollisuutensa siihen määrään, että oli ollut pakko turvautua viranomaisiin. Tämä kirje tuntui Nehljudofista sekä miellyttävältä että epämiellyttävältä. Miellyttävää oli tuntea valtaansa niin suureen maaomaisuuteen, epämieluista taas se, että hän muisti nuoruutensa ensi aikoina olleensa innokas Herbert Spencerin seuraaja ja erittäinkin, vaikka oli itse _suur_tilallinen, ihailleensa hänen väitettään »Social statics» teoksessa, ettei yksityinen maanomistus ole sopusoinnussa oikeudenmukaisuuden kanssa. Nuoruutensa vilpittömyydessä ja päättäväisyydessä hän ei ainoastaan puhunut silloin siitä, ettei maa voi olla yksityisomistuksen esine, eikä ainoasti kirjoittanut asiasta yliopistollista väitöskirjaa, vaan teossakin seurasi vakaumustaan, antaen siihen aikaan pienen osan maasta (joka ei kuulunut äidille, vaan oli hänen oma isänperintänsä), talonpojille. Nyt, tultuansa perinnän kautta suurtilalliseksi, hänen siis oli joko luopuminen omaisuudestaan, kuten oli kymmenen vuotta sitten luopunut pienestä isänperinnästä, taikka vaitiolollaan suostuminen ehdotuksiin ja siis tunnustaminen kaikki entiset aatteensa virheellisiksi ja valheellisiksi.

Edellistä hän ei voinut tehdä sen vuoksi, ettei hänellä, paitsi maatansa ollut mitään muita toimeentulon lähteitä. Virkamieheksi hän ei halunnut ruveta, ja kuitenkin hänellä jo oli ylellisiä elämäntapoja, joista hän ei katsonut voivansa luopua. Ja sitten ei hänellä enää ollut sitä horjumatonta vakaumustakaan, ei sitä päättäväisyyttä, ei sitä kunnianhimoa ja halua ihmettelyn herättämiseen, kuin oli nuoruudessa.

Jälkimäinen taas, eli luopuminen niistä selvistä ja kumoamattomista perusteista maaomistuksen laittomuuteen nähden, jotka hän oli saanut Spencerin »Yhteiskunta-opista», ja jotka hän sitten, paljoa myöhemmin, oli nähnyt loistavasti todistettuina Henry Georgen teoksissa,—oli tuiki mahdotonta.

Ja tämän tähden nyt isännöitsijän kirje oli hänelle epämiellyttävä.

IV.

Juotuaan kahvia Nehljudof meni työhuoneeseensa ottamaan selvää, mihin aikaan ilmoituslapussa käskettiin saapua oikeuteen, ja myöskin kirjoittamaan ruhtinattarelle vastausta. Työhuoneeseen oli mentävä maalausatelierin läpi. Täällä seisoi teline alettuine tauluinensa ja pitkin seiniä oli ripustettu harjoitelmia. Nähdessään tämän taulun, jota hän oli jo kaksi vuotta yhä maalaillut, nähdessään harjoitelmat ja koko atelierin, muistui hänen mieleensä tuo viime aikoina hyvin voimakkaasti tuntunut kykenemättömyys edistymiseen maalaustaiteessa. Hän selitti tuon tunteen siten, että hänen taiteellinen aistinsa oli liian kehittynyt, mutta kuitenkin se oli hyvin epämiellyttävä tieto hänelle.

Seitsemän vuotta sitten hän oli jättänyt virkauran siinä mielessä, että hänellä oli kutsumusta maalaustaiteeseen, ja katseli taidemaailman korkeudesta vähän halveksivasti kaikkea muuta toimintaa. Nyt oli kuitenkin tullut ilmi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, ja sentähden tuon asian pelkkä muisteleminenkin oli vastenmielistä. Raskain mielin hän katsahti kaikkiin noihin atelierin ylellisyysesineihin ja tuli ilotonna työhuoneeseensa. Tämä oli hyvin suuri ja korkea huone, jossa oli kaiken näköisiä koristuksia, varustuksia ja mukavuuksia.

Hän löysi heti tavattoman suuren kirjoituspöydän laatikosta ilmoituslapun. Se oli siinä osastossa, jonka reunassa seisoi »määräpäiväiset». Oikeuteen oli tultava kello 11. Nehljudof istui ja kirjoitti ruhtinattarelle kiittävänsä kutsumuksesta ja koettavansa tulla päivälliseksi. Mutta kirjoitettuaan yhden kirjeen, hän repi sen: se oli liian tuttavallinen; kirjoitti toisen, se oli liian kylmä, melkein loukkaava. Hän repi senkin ja painoi seinänappulaan. Ovesta ilmaantui vanhahko, surullisen näköinen lakeija, harmaassa esiliinassa, poskiparta molemminpuolin sileäksi ajeltua leukaa.

—Lähettäkäähän hakemaan ajuria.

—Tuossa tuokiossa.