—Ja sitten—täällä odottaa sana Kortshagineilta,—käskekää sanoa, että kiitän ja koitan tulla.
—Ymmärrän.
»Onhan se epäkohteliasta, mutta kirjoittaa en voi, ja näenpähän hänet kohta kuitenkin»,—ajatteli Nehljudof ja meni pukeutumaan.
Kun hän pukeuduttuansa tuli portaille, odotti häntä jo kadulla tuttu ajuri kummipyörillä.
—Eilen olitte juuri ajanut pois ruhtinas Kortshaginin luota,—sanoi tämä taivuttaen kääntymään vankkaa, ahavoittunutta niskaansa valkosessa paidan kauluksessa:—silloin jo tulin minäkin, mutta ovenvartija sanoi: »juuri läksi.»
»Ajuritkin näkyvät tietävän suhteistani Kortshagineihin»,—ajatteli Nehljudof, ja tuo viime aikoina alati häntä vaivannut, ratkaisematon kysymys, mennäkö naimisiin ruhtinatar Kortshaginin kanssa, vai ei, rupesi jälleen häntä vaivaamaan. Hän ei voinut päättää sinne eikä tänne, yhtä vähän kuin oli voinut päättää enimmissä muissakaan kysymyksissä, jotka hänelle tähän aikaan esiintyivät.
Avioliiton puolesta yleensä puhui ensiksikin se seikka, että avioliitto, paitsi kotilieden suloutta, teki mahdolliseksi siveellisen elämän, poistaen epäsäännöllisyyden sukupuolisuhteissa; toiseksi ja pääasiallisesti vielä se seikka, että Nehljudof toivoi perheen eli lasten antavan sisällystä hänen nykyään tyhjälle elämälleen. Nämät asiat nyt puhuivat avioliiton hyväksi yleensä. Avioliittoa vastaan yleensä oli ensiksikin vapauden kadottaminen, pelko, joka on kaikille vanhemmille nuorille miehille omituinen, ja toiseksi tiedoton kauhu naisen salaperäiseen olentoon.
Erityisesti juuri tämän avioliiton puolesta puhui taas ensiksikin se seikka, että Missi (hänen nimensä oli Maria, mutta kutsuttiin, kuten niissä piireissä on tavallista, lisänimellä) oli rotu-ihminen, ja erosi tavallisista ihmisistä kaikessa, alkaen vaatetuksesta aina puhe-, käynti-, nauramistapaan asti, eikä eronnut millään erikoisominaisuudellaan, vaan ainoastaan »ylhäisyydellään»,—muuta nimitystä hän ei keksinyt tälle ominaisuudelle, jota hän piti hyvin suuressa arvossa; toiseksi vielä se seikka, että ruhtinatar kunnioitti häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä eli siis, hänen käsittääksensä, ymmärsi häntä. Ja tämä ymmärtäminen, se on; hänen jalojen ominaisuuksiensa tunnustaminen, todisti Nehljudofille ruhtinattaren älyä ja arvostelemisen kykyä. Avioliittoa vastaan erityisesti Missin kanssa oli ensiksikin se seikka, että luultavasti olisi voinut löytää tytön, jolla oli vielä paljon enemmän hyviä puolia kuin Missillä ja joka olisi sentähden paremmin sopinut hänen rinnalleen, ja toiseksi se seikka, että ruhtinatar oli 27 vuotias ja hänellä siis varmaan oli jo ennenkin ollut rakkausjuttunsa,—ja tämä ajatus oli tuskallinen Nehljudofille. Hänen ylpeytensä ei mukautunut siihen, että ruhtinatar olisi, vaikkapa entisyydessäkin, rakastanut jotakin toista. Eihän tämä tietysti voinut aavistaa tapaavansa Nehljudofia, mutta jo ajatuskin, että ruhtinatar oli saattanut rakastaa jotakuta ennen, loukkasi häntä.
Niin että syitä oli puolesta yhtä paljon kuin vastaankin; ainakin pätevyyteensä nähden nämät syyt menivät vastakkain, ja Nehljudof, itsekin nauraen, sanoi itseänsä Buridanin aasiksi. Ja kuitenkin yhä pysyi sinä, tietämättä kumpaan heinätukkoon oli käännyttävä.
»Enhän minä, saamatta vastausta Maria Wasiljevnalta (aatelisjohtajan vaimolta) ja kokonaan lopettamatta tuota suhdettani, voikaan mihinkään ryhtyä», sanoi hän itselleen.