Kuunnellen milloin Sofia Vasiljevnaa, milloin Kolosofia näki Nehljudof ensiksikin, ettei Sofia Vasiljevnalla eikä Kolosofilla ollut mitään tekemistä draaman eikä toinen toisensa kanssa, ja että he puhuivat vaan tyydyttääkseen ruumiillista tarvetta liikutella syönnin jälkeen kielen ja kurkun jänteitä; toiseksi, että Kolosof juotuansa paloviinaa, viiniä ja likööriä oli vähän humalassa, ei niinkuin ovat humalassa harvoin juovat talonpojat, vaan niinkuin ne ihmiset, jotka ovat ottaneet viininjuonnin tavaksensa. Ei hän horjunut eikä puhunut tyhmyyksiä, oli vaan luonnottomassa, kiihoittuneen itsetyytyväisessä mielentilassa. Kolmanneksi näki Nehljudof sen, että ruhtinatar Sofia Vasiljevna kesken puhettansa katsahteli levottomasti ikkunaan päin, jonka kautta alkoi häntä kohden lähestyä vino auringonsäde, ja uhkasi saattaa hänen vanhuutensa liian selvään valoon.
—Kuinka se on totta,—sanoi ruhtinatar johonkin Kolosofin huomautukseen, ja painoi soittonappulaa sohvan vieressä.
Tähän aikaan tohtori nousi, ja aivan kuin olisi ollut talon väkeen kuuluva, läksi mitään sanomatta huoneesta. Sofia Vasiljevna seurasi häntä silmillänsä, mutta jatkoi keskustelua.
—Olkaa hyvä, Filip, laskekaa tuo uudin alemmaksi,—sanoi hän osoittaen silmillään ikkunaverhoa sittenkuin huoneeseen oli hänen soitostansa astunut uljaan näköinen lakeija.
—Ei, sanokaa mitä sanottekin, siinä on mystilisyyttä, mutta ilman mystillisyyttä ei ole runoutta,—puhui ruhtinatar, vihasesti seuraten toisella mustalla silmällään lakeijan liikkeitä, joka laitteli uudinta.
—Mystisismi ilman runoutta on taikauskoa, mutta runous ilman mystisismiä on proosaa,—sanoi ruhtinatar surullisesti hymyillen ja herkeämättä katsoen lakeijaa, joka suoristeli uudinta.
—Filip, en tarkoittanut tuota uudinta,—tuota tuolla suuren ikkunan luona,—sanoi tuskaillen Sofia Vasiljevna nähtävästi säälien itseänsä niiden ponnistusten tähden, joita hänen oli tekeminen saadakseen nuo sanat suustansa, ja rauhoittuakseen nosti heti suullensa hyvänhajuisen, savuavan paperossin, kädellä, joka oli täynnä sormuksia.
Leveärintainen, jäntevä Filip kumarsi hiukan, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja keveästi astuen mattoa myöten väkevine, suuripohkeisine jalkoinensa, nöyrästi ja sanaakaan vastaamatta meni toisen ikkunan luo, ja tarkkaavaisesti katsellen ruhtinatarta silmiin koetti järjestää uudinta siten, ettei yksikään säde olisi uskaltanut kohdata häntä. Mutta nytkin menetteli lakeija väärin, ja tuskastunut Sofia Vasiljevna oli taaskin pakotettu keskeyttämään puheensa mystisismistä ja oikaisemaan ymmärtämätöntä, säälimättä häntä vaivaavaa Filipiä. Hetkeksi Filipin silmissä leimahti liekkinen.
»Piru sinun tietää, mitä sinä tarvitset,—taisi tämä sisässään sanoa», ajatteli Nehljudof nähdessään koko tämän pelin. Mutta uljas ja väkevä Filip peitti heti kärsimättömyytensä ja alkoi rauhallisesti tehdä sitä mitä lamaantunut, uupunut, läpitsensä epärehellinen ruhtinatar Sofia Vasiljevna hänelle käski.
—Tietysti Darwinin opissa on suuri määrä totuuttakin,—puhui Kolosof viruen matalassa nojatuolissa ja katsellen unisin silmin ruhtinatar Sofia Vasiljevnaan,—vaan hän menee sittenkin äärimmäisyyksiin. Niin.