—Uskotteko te perinnöllisyyteen?—kysyi ruhtinatar Sofia Vasiljevna
Nehljudofilta, kun tämän sanattomuus alkoi häntä vaivata.
—Perinnöllisyyteenkö?—kysyi puolestansa Nehljudof.—En, en usko,—sanoi hän. Hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä kokonaan vajoutuneet niihin kummallisiin kuviin, jotka arvaamattomista syistä heräsivät hänen mielikuvituksessaan. Väkevän, uljaan Filipin rinnalla, jota hän ajatteli sopivana modellina taiteilijoille, kuvaili hän Kolosofia paljaana, arbuusia muistuttavan mahansa kanssa, kaljuine päineen ja jänteittömine, piiskana roikkuvine käsineen. Samalla lailla kuvaili hän hämärästi mieleensä noita nyt silkillä ja sametilla peitettyjä Sofia Vasiljevnan olkapäitä, mimmoisina nämä olisivat todellisuudessa, mutta tämä mielle oli liian hirvittävä ja hän koetti päästä siitä.
Sofia Vasiljevna mittasi häntä silmillään.
—Mutta se on totta, Missihän odottaa teitä,—sanoi hän,—menkäähän nyt hänen luoksensa, hän aikoi soittaa teille uuden kappaleen Griegiltä,—se on sangen huvittava.
»Ei mistään soittamisesta ole kysymystäkään ollut. Valehtelet siinä vaan suotta», ajatteli Nehljudof nousten ylös ja puristaen Sofia Vasiljevnan läpikuultavaa, luista, sormuksilla täytettyä kättä.
Vierashuoneessa tapasi hänet Katariina Aleksejevna ja alkoi heti keskustelun:
—Luulenpa että valamiehen tehtävät ovat teihin vaikuttaneet masentavasti,—sanoi hän, kuten ainakin ranskaksi.
—Niin, suokaa anteeksi, olen nyt huonolla tuulella eikä minulla ole oikeutta ikävystyttää toisia,—sanoi Nehljudof.
—Miksi olette huonolla tuulella?
—Suokaa minun olla siitä puhumatta,—sanoi hän hattuansa hakien.