Jos Missin olisi ollut tekeminen selvää siitä, mitä hän tarkoitti sanoilla: »kaiken sen perästä mikä on ollut», ei hän olisi voinut sanoa mitään määrättyä, ja kuitenkin hän ilman vähintäkään epäilemistä tiesi, että Nehljudof ei ollut antanut hänelle ainoastaan toivoa, vaan melkein lupauksensakin. Kaikki tämä ei tosin ollut mitään määrättyjä sanoja, vaan katsahduksia, hymyilyjä, viittauksia, vaikenemisia. Mutta Missi kuitenkin piti häntä omanansa, ja jääminen häntä vaille olisi ollut hänelle hyvin vaikeata.
XXVIII.
»Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää»,—ajatteli Nehljudof palatessaan jalkasin kotiin tuttuja katuja myöten. Mielen-apeus, jota hän tunsi keskustelun tähden Missin kanssa, yhä vielä painoi häntä. Hän tunsi olevansa muodollisesti, jos niin voi sanoa, oikeassa Missin suhteen. Ei hän ollut mitään semmoista sanonut Missille, joka sitoisi häntä, ei ollut kosinut häntä. Mutta asiallisesti hän kyllä tunsi sitoneensa itsensä Missin kanssa, antaneensa hänelle lupauksen. Ja nyt hän kuitenkin koko olennollansa tunsi, ettei voisi mennä naimisiin hänen kanssansa. »Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää», kertoi hän kertomistaan itselleen, eikä tarkoittanut sillä ainoastansa suhteitansa Missiin, vaan yleensä kaikkea. Kaikki inhoittaa ja hävettää», toisti hän vielä tullessaan oman talonsa portaille.
—Illallista en syö,—sanoi hän Korneijille, joka tuli hänen jäljessään ruokasaliin, missä häntä odotti katettu illallispöytä teen kanssa.—Saatte mennä.
—Ymmärrän,—sanoi Kornei, vaan ei mennyt, ja alkoi korjata pöydältä. Nehljudof tarkasteli Korneijia ja tunsi mielikarvautta häntä vastaan. Nehljudof olisi tahtonut että kaikki olisivat jättäneet hänet rauhaan, mutta hänestä näytti, että kaikki tahallaan, ikäänkuin kiusalla takertuivat häneen. Kun Kornei läksi veitsien ja lautasten kanssa, aikoi Nehljudof tulla panemaan teetä teekannuun, mutta kuultuansa Agrafena Petrovnan askeleita, pujahti kiireesti vieraskamariin päästäkseen häntä näkemästä ja sulki jäljessään oven. Tämä vierashuone oli sama, jossa kolme kuukautta sitten oli hänen äitinsä kuollut. Nyt tullessaan tähän huoneeseen, joka oli valaistu kahdella heijastuslampulla,—toinen hänen isänsä kuvan luona ja toinen äidin kuvan luona,—hän muisti viimeiset suhteensa äitiin, ja nämät suhteet näyttivät hänestä luonnottomilta ja vastenmielisiltä, ja sekin hävetti ja inhoitti. Hän muisteli kuinka hän äidin sairauden viimeisenä aikana oli suorastaan toivonut tämän kuolevan. Hän oli vakuuttanut itsellensä toivovansa vaan äidin pääsevän kärsimyksistä, mutta oikeastaan hän oli toivonut sitä päästäksensä vaan itse hänen kärsimyksiänsä näkemästä.
Haluten herättää itsessänsä hyvän muiston äidistä hän katsahti tämän muotokuvaan, jonka oli 5000 ruplasta maalannut kuuluisa taiteilija. Äiti oli kuvattu mustaan samettipukuun rinta paljaana. Taiteilija oli nähtävästi pannut erityistä huolta esittääksensä rinnan, kahden rinnan välyksen ja nuo sokaisevan kauniit olkapäät ja kaulan. Tämä oli nyt jo aivan hävettävää ja inhoittavaa. Kuvassa oli jotakin ilettävää ja herjaavaa, siinä, että äiti oli kuvattu puolialastomana kaunottarena, ja sitäkin enemmän ilettävää, kun juuri tässä samassa huoneessa kolme kuukautta sitten oli sama nainen maannut kokoonkutistuneena kuin muumio, ja täyttänyt kuitenkin ei ainoastaan koko huoneen vaan koko talonkin tuskallisen raskaalla hajulla, jota ei voinut mitenkään saada poistetuksi. Nehljudof luuli nytkin vielä tuntevansa samaa hajua. Ja hän muisti kuinka äiti päivää ennen kuolemaansa oli tarttunut hänen vahvaan, valkoiseen käteensä omalla luisella, mustenevalla kädellään, katsahtanut häntä silmiin ja sanonut: »Älä tuomitse minua, Mitja, jos olen väärin menetellyt», ja kärsimyksestä sammuneihin silmiin oli noussut kyyneleitä. »Kuinka ilettävää!» sanoi Nehljudof itsekseen vielä kerran katsahdettuaan puolalastomaan naiseen komeine marmorisine olkapäineen ja käsineen, ja voitollisine hymyineen huulilla. Rinnan alastomuus kuvassa muistutti hänen mieleensä toista nuorta naista, jonka hän oli äskettäin nähnyt samalla tavalla alastomana. Se oli Missi, joka oli keksinyt tekosyyn kutsuakseen Nehljudofin illalla luokseen, tarkoituksella näyttäytyä hänelle baalipuvussa, jossa hän aikoi esiintyä tanssiaisissa. Nehljudof muisti inholla tämän ihastuttavia olkapäitä ja käsiä.—Ja sitten tuo raaka eläimellinen isä menneisyyksinensä, julmuuksillensa ja äiti epäilyttävine intelligentin maineinensa, kaikki tämä oli ilettävää, ja samalla hävettävää. Hävetti ja inhoitti, inhoitti ja hävetti.
Ei, ei,—ajatteli Nehljudof,—täytyy vapautua; vapautua kaikista näistä valheellisista suhteista sekä Kortshagineihin, Maria Vasiljevnaan, perintöön, että kaikkeen muuhun… Niin, hengähtää jälleen vapaasti. Lähteä ulkomaille, Roomaan, ryhtyä jälleen taulua maalaamaan».—Hän muisti epäilleensä omia taipumuksiansa … no, olkoon kuinka tahansa, kunhan vaan hengähdänkin. Ensin Konstantinopoliin, sitten Roomaan, ja valamiestoimesta on minun pääseminen mitä pikemmin. Ja sitten sopiminen tuosta seikasta asianajajan kanssa.
Ja yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan tavattoman elävästi heräsi vangitun naisen kuva mustine, hiukan kieroine silmillensä. Kuinka hillitsemättömään itkuun tämä olikin purskahtanut, kun syytetyille oli annettu viimeinen sananvuoro. Nopeasti rutisti Nehljudof poltetun paperossin sammuksiin tuhka-astiaan, sytytti toisen ja alkoi kävellä edestakasin. Ja tämän naisen kanssa eletyt hetket alkoivat toinen toisensa perästä herätä hänen mielikuvituksessaan. Hän muisti viimeisen tapaamisensa, sen eläimellisen intohimon, joka silloin oli valloittanut hänet ja sen pettymyksen, jonka hän oli tuntenut kun intohimo oli tyydytetty. Muisti valkean puvun sinisen nauhan kanssa, muisti aamukirkon. »Minähän rakastin häntä sinä yönä, rakastin totisesti ja hyvällä, puhtaalla rakkaudella, olin rakastanut vielä ennenkin, ja kovasti rakastin jo silloinkin, kun ensi kertaa asuin tätien luona kirjoitellen väitöskirjaani!» Ja hän muisti itseänsä semmoisena kuin oli ollut silloin. Taas tuoksahti hänelle tuo tuoreus, nuoruus, elämän yltäkylläisyys ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla.
Eroitus sen välillä, mimmoisena hän oli silloin ja mimmoisena nyt, oli tavattoman suuri, se oli samallainen jollei suurempikin, kuin eroitus Katjushan välillä kirkossa ja sen Katjushan välillä, joka oli juopotellut kauppiaan kanssa ja jonka he olivat tuominneet aamulla. Silloin hän oli ollut reipas, vapaa ihminen, jonka edessä avautuivat loppumattomat mahdollisuudet, nyt hän tunsi olevansa kaikilta tahoilta saarrettuna tyhmän, tyhjän, tarkoituksettoman, mitättömän elämän ajoverkkoon, josta hän ei nähnyt mitään ulospääsyä, eikäpä suurimmaksi osaksi edes halunnutkaan päästä. Hän muisti joskus ylpeilleensä suoruudestansa, joskus pitäneensä periaatteenaan aina puhua totta ja olleensakin todella rehellinen, ja huomasi kuinka hän nyt oli päihensä valheessa, kaikkein kauheimmassa valheessa, semmoisessa, jota kaikki ihmiset hänen ympärillänsä pitivät totuutena. Ja tästä valheesta ei ollut,—ei ainakaan hän nähnyt—mitään pääsyä. Ja hän oli tahraantunut siihen, tottunut siihen, hemmoitellut itseään siinä.
Kuinka oli pääseminen suhteista Maria Vasiljevnaan, tämän mieheen, niin ettei hävettäisi katsoa miestä ja hänen lapsiansa silmiin? Kuinka oli valehtelematta irtautuminen suhteista Missiin? Kuinka selviytyminen ristiriidasta sen välillä että hänen mielestään maanomistus oli laiton, ja sen, että hän itse käytti äidiltä perittyä maanomistusta toimeentullaksensa? Kuinka oli sovittaminen syntinsä Katjushan edessä? Eihän voinut sitä jättää. »En saa jättää naista, jota olen rakastanut, ja tyytyä siihen että maksan asianajajalle ja vapautan hänet pakkotöistä, joita hän ei ansaitse;—sovittaisin syyni rahoilla samalla tavalla kuin silloinkin kun luulin tehneeni mitä pitää annettuani Katjushalle rahaa!»