Ja hän muisti elävästi sen hetken, kun hän käytävässä saavutti Katjushan ja pistettyään tämän käteen rahaa juoksi pois.—»Voi sentään noita rahoja!»—muisteli hän kauhulla ja inholla, samoin kuin silloinkin, tätä hetkeä.—»Voi, voi! kuinka ilettävää!—puhui hän niinkuin silloinkin ääneen.—Ainoastaan kurja konna saattoi noin menetellä! Ja minä, minä juuri olenkin tuo kurja konna!»—puhui hän ääneensä. —»Mutta onko todellakin mahdollista,—hän pysähtyi kesken käyntiänsä:—että minä, juuri minä olen se konna?—Kukas sitten? —vastasi hän itselleen.—Mutta onko se todellakin yhtä?—jatkoi hän tilintekoansa:—Eikö muka ole ilettävää ja alhaista sinun suhteesi Maria Vasiljevnaan ja hänen mieheensä? Ja sinun suhteesi omaisuuteen? Sillä tekosyyllä että rahat ovat äidiltä, käytät sinä hyväksesi rikkautta, jota pidät laittomana? Ja koko sinun toimeton, huono elämäsi Hilton? Ja kaiken kukkana—sinun menettelysi Katjushan kanssa! Kurja konna! Ne ihmiset siellä arvostelkoot minua kuinka tahtovat, heitä minä voin pettää, mutta itseäni en voi pettää.»
Ja hän yhtäkkiä ymmärsi, että se inho, jota hän viime aikoina oli tuntenut ihmisiin, ja erittäinkin äskettäin ruhtinaaseen, Sofia Vasiljevnaan, ja Missiin, ja Kornejiin,—oli inho häneen itseensä. Ja, mikä merkillisintä kaikista, tuossa oman halpamaisuuden tunnustamisessa tuntui yhtaikaa jotakin kipua tuottavaa ja kuitenkin iloista ja rauhoittavaa.
Nehljudofille ei tapahtunut ensi kertaa elämässä se mitä hän nimitti »sielun pesoksi». Sielunpesoksi hän sanoi semmoista sielun tilaa, jolloin hän äkkiä, joskus pitkänkin väliajan perästä, tunnettuansa sisällisen elämän hidastuvan ja toisinaan pysähtyvänkin, ryhtyi puhdistamaan kaikkea sitä soraa, joka oli hänen sydämmeensä keräytynyt ja oli syynä tähän seisahdukseen.
Aina tällaisten heräämysten jälkeen asetti Nehljudof itselleen periaatteita, joita päätti sitten ainaisesti seurata: kirjoitti päiväkirjaa ja alkoi uuden elämän, josta ei aikonut koskaan luopua, —turning a new leaf,—kuten hän sanoi itselleen, mutta joka kerta maailman viettelykset saivat hänet jälleen pauloihinsa ja hän huomaamattansa taas lankesi, joskus vielä alemmaksikin kun oli ollut ennen.
Näin hän oli puhdistunut ja kohonnut jo useamman kerran: näin oli tapahtunut ensi kerran silloin kuin hän tuli kesäksi tätiensä luokse. Silloin oli ollut kaikkein elävin, innokkain heräämys. Ja sen seuraukset jatkuivat jotenkin kauvan. Sitten oli samallainen heräämys silloin kuin hän oli jättänyt virkansa, tahtoen uhrata elämänsä, ja astunut sodan aikana sotapalvelukseen. Tällöin oli kuitenkin jälleen-tahraantuminen tapahtunut hyvin pian. Vielä oli yksi heräämys silloin, kuin hän jätti sotapalveluksen ja matkustettuaan ulkomaille alkoi harjoittaa taidemaalausta.
Siitä saakka nykyiseen päivään asti oli kulunut pitkä ajanjakso ilman mitään puhdistusta, ja sentähden ei hän ollut vielä milloinkaan päässyt niin tahraantumaan, tullut semmoiseen ristiriitaan omantuntonsa vaatimusten ja sen elämän välillä, jota hän vietti. Ja hän kauhistui nähdessään välimatkan pituuden.
Välimatka oli niin suuri, tahrautuminen niin täydellinen, että ensi hetkenä hänestä tuntui puhdistuminen mahdottomalta. »Olenhan jo koettanut tulla täydellisemmäksi ja paremmaksi, eikä siitä ole mitään tullut», puhui hänen sielussaan kiusaajan ääni,—»pitäisikö nyt uudestaan koettaa? Et sinä yksin, vaan kaikkihan ovat sellaisia,—elämä on kerran sellainen», puhui tämä ääni. Mutta se vapaa, henkinen olemus, joka yksin on totinen, yksin mahtava, yksin ijankaikkinen, oli jo herännyt Nehljudofissa. Eikä hän voinut olla siihen uskomatta. Niin tavattoman suuri kuin erotus olikin entisen hänen ja sen hänen välillä, jommoisena hän tahtoi olla, tuntui heränneelle henkiselle olemukselle kaikki mahdolliselta.
»Revin rikki tämän valheen, joka sitoo minua, vaikka se minulle mitä maksaisi, ja tunnustan totuuden, sanon kaikille kaiken totuuden ja teen totuuden»,—sanoi hän päättävästi ääneen itselleen.—«Sanon totuuden Missille, sanon, että olen elänyt siveettömästi enkä voi mennä naimisiin hänen kanssansa,—että olen pitänyt turhaa peliä hänen kanssansa, —sanon myöskin Maria Vasiljevnalle (aateliston johtajan vaimolle). Taikka, tälle ei ole mitään sanomista, sanon hänen miehellensä, että olen heittiö, olen petkuttanut häntä. Perinnön kanssa menettelen niin, että totuus tulee tunnustetuksi. Sanon hänelle, Katjushalle, että olen heittiö, että olen syyllinen hänen edessään ja teen kaikki mitä voin helpoittaakseni hänen kohtaloansa.—Niin, tahdon tavata häntä ja pyytää, että hän antaisi minulle anteeksi.»
—Niin, pyydän anteeksi, niinkuin lapset pyytävät.
Hän pysähtyi.—Menen naimisiin hänen kanssaan, jos se on tarpeellista.