Hän pysähtyi, pani kätensä ristiin rinnan yli niinkuin hän sitä teki pienenä ollessaan, nosti silmänsä ylös ja sanoi kääntyen jonkun puoleen:
—Herra, auta minua, opeta minua, tule ja asetu minuun, ja puhdista minut kaikesta pahasta.
Näin hän rukoili, pyysi Jumalan apua, pyysi asettumaan hänen luoksensa ja puhdistamaan häntä, mutta se mitä hän pyysi olikin jo tapahtunut. Jumala, joka asui hänessä, oli herännyt hänen tietoisuudessansa. Hän tunsi itsensä hänenä, ja sentähden, paitsi vapautta, reippautta ja elämän iloa tunsi myöskin hyvän kaikkivaltiuden. Kaiken, kaiken mikä oli parasta, mitä vaan ihminen saattoi tehdä, tunsi hän nyt olevansa valmis tekemään.
Hänen silmissänsä oli kyyneleitä, kun hän puhui tätä itselleen,—oli sekä hyviä että huonoja kyyneleitä: hyviä sentähden, että ne olivat ilon kyyneleitä sen henkiolemuksen heräämisen johdosta, joka kaikkina näinä vuosina oli hänessä nukkunut; ja huonoja sentähden, että ne syntyivät tyytyväisyydestä häneen itseensä, hänen hyvyyteensä.
Hänen tuli kuuma olla. Hän tuli ikkunan luo ja avasi sen. Ikkuna oli puutarhaan päin. Oli hiljainen, raikas kuutamoyö; kadulta kuului ajajan räminä, sitten kaikki hiljeni. Suoraan ikkunan edessä oli varjo alastomasta, korkeasta poppelista, jonka kaikki pienimmätkin haarat ja mutkat tarkalleen kuvautuivat puhdistetun tantereen hiekalle. Vasemmalla oli liiterin katto, joka kuun kirkkaassa valossa näytti valkealta, edessä mutkittelivat puiden oksat kietoutuneina toinen toisiinsa, ja niiden takana näkyi aidan musta varjo. Nehljudof katseli kuun valaisemaa puutarhaa, kattoa ja poppelin varjoa, kuunteli, ja hengitti sisäänsä elähyttävää, tuoretta ilmaa.
»Kuinka hyvä, kuinka hyvä on minun ollakseni, voi Jumalani, kuinka hyvä!» puhui hän siitä, mikä oli hänen sielussansa.
XXIX.
Maslova palasi takasin omaan koppiinsa vasta kello 6 illalla, väsyneenä, jalat kipeinä, kuljettuansa kävelyyn tottumattomana 15 virstaa kivikatuja myöten, ja sitä paitsi masentuneena odottamattoman ankarasta tuomiosta, ja nälkäisenä.
Jo silloin kun vielä jonkun keskeytyksen aikana vartijat olivat syöneet hänen vieressänsä välipalaksensa leipää ja kovia munia, oli sylki tullut hänen suuhunsa ja hän tuntenut olevansa nälkäinen, vaikka pitänyt alentavana pyytää heiltä. Mutta kun tämän jälkeen oli kulunut vielä kolme tuntia, ei häntä enää haluttanutkaan syödä, ja hän tunsi vaan heikkoutta. Tämmöisessä tilassa hän kuuli odottamattoman tuomionsa. Ensi hetkellä hän luuli kuulleensa väärin. Ei voinut heti uskoa mitä kuuli, ei voinut kuvailla itseään Siperiaan tuomitun nimellä. Mutta nähtyänsä tuomarien ja valamiesten rauhalliset, toimeensa kiintyneet kasvot, nähtyänsä, että he ottivat vastaan tämän tiedon ihan luonnollisena, hänen mielensä kuohahti ja hän huusi yli koko salin olevansa viaton. Nähtyään sitten, että hänen huutonsakin otettiin vastaan niinkuin jotakin aivan luonnollista, odotettua, mikä ei missään tapauksessa voinut muuttaa asiata, hän rupesi itkemään, tuntien että hänen täytyi nöyrtyä sen julman ja kummastuttavan vääryyden edessä, joka oli hänelle tapahtunut. Häntä kummastutti erittäinkin se, että hänet olivat näin julmasti tuominneet miespuoliset,—nuoret, ei vanhat miespuoliset, ne samat, jotka aina niin lempeästi katselivat häneen. Yhden heistä,—syyttäjän apulaisen,—oli hän nähnyt aivan toisessa mielentilassa. Istuessaan vankien odotushuoneessa odottamassa istunnon alkamista, ja myöskin keskeytyksien aikana, Maslova näki kuinka näillä miehillä oli olevinaan asiata kulkea oven ohitse tai tulla huoneeseen vaan katsellaksensa häntä. Ja nyt nämät samat miehet jostakin syystä tuomitsivat hänet Siperiaan, vaikkei hän ollut syyllinen siihen, mistä häntä syytettiin. Hän itki, vaan sitten hiljeni ja täydellisen tylstymisen tilassa istui vankien huoneessa odottaen lähtöä. Hän ei halunnut nyt muuta kuin polttaa tupakkia. Tässä tilassa hänet tapasivat Botshkova ja Kartinkin, jotka tuomion jälkeen tuotiin samaan huoneeseen. Botshkova alkoi heti haukkua Maslovaa ja nimittää häntä siperialaisen nimellä.
—Ähä, kävikös hullusti? Selvisitkö? Etpähän päässyt erille, senkin vietävä! Minkä keitit sen söitkin. Etpähän enää Siperiassa keikaile.