Maslova istui kädet mekon hihoissa, ja tuijotti, pää alas painuneena, liikkumatta, kaksi askelta eteensä likaiseksi tallattuun lattiaan, ja puhui vaan:
—En ole kajonnut teihin, jättäkää tekin minut rauhaan. Enhän ole kajonnut teihin,—toisti hän useamman kerran, sitten vaikeni kokonaan. Hän elpyi vähäsen vasta sitten kuin Botshkova ja Kartinkin olivat viedyt pois ja hänen huoneeseensa oli tullut vartija tuoden hänelle kolme ruplaa rahaa.
—Sinäkö olet Maslova?—kysyi tämä.
—Tuoss' on, rouva lähetti sinulle,—sanoi hän antaen Maslovalle rahat.
—Mikä rouva?
—Ota, itse sen paremmin tiedät, tässä muka vielä puhumaan tuommoisten kanssa!
Rahat oli lähettänyt Kitajeva. Poistuessaan oikeussalista tämä oli kääntynyt oikeudenpalvelijan puoleen kysyen olisiko luvallista antaa vähä rahoja Maslovalle. Oikeudenpalvelija sanoi, että voi. Silloi hän, luvan saatuansa, otti turpeasta kädestään kolmella napilla varustetun säämiskähansikkaan, hapuili esille silkkisen hameen takimaisten poimujen keskeltä muodikkaan kukkaron, ja valittuaan jokseenkin suuresta kupongien joukosta, jotka olivat vasta leikatut irti hänen ansaitsemistaan arvopapereista, yhden 2 ruplan 50 kopekan arvoisen, ja pantuaan siihen lisäksi 50 kopekkaa hopearahoja, antoi ne oikeudenpalvelijalle. Tämä kutsui vartijan ja hyväntekijän läsnäollessa antoi rahat vartijalle.
—Muistakaa että viette oikein perille,—sanoi Kitajeva vartijalle.
Vartija loukkaantui tästä muistutuksesta, ja sentähden olikin kohdellut
Maslovaa niin äkäisesti.
Maslova iloitsi rahoista, sillä nämä antoivat hänelle sen ainoan, mitä hän tällä hetkellä halusi.