—Ei ole kysymys maan jakamisesta tasan, maa vaan ei saa olla kenenkään omaisuutena, ei saa olla kauppa- tai lainatavarana.
—Omistusoikeus on synnynnäinen ihmiselle. Ilman omistusoikeutta ei voi ajatella mitään halua maan muokkaamiseen. Hävittäkää omistusoikeus ja me palaamme villien kannalle,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh asiantuntijan varmuudella, toistaen sitä tavallista väitettä maanomistuksen välttämättömyydestä, jota pidetään aivan kumoamattomana, ja joka sisältyy siihen, että ahneus maanomistamiseen on sen välttämättömyyden tunnusmerkki.
—Päinvastoin, silloin vasta maa ei jää viljelemättä, niinkuin se jää nyt kun maanomistajat, heinähäkin päällä makaavan koiran tavalla häätävät maasta niitä, jotka voisivat käyttää sitä hyväkseen, silloin kun he itse eivät siihen pysty.
—Kuulkaahan, Dmitrij Ivanovitsh, tuohan on selvää järjettömyyttä! Onko nyt meidän aikanamme maanomistamisen hävittäminen todellakaan mahdollista? Minä tiedän, että se on teidän vanha keppihevosenne. Mutta suokaa minun sanoa suoraan…—ja Ignatij Nikiforovitsh kalpeni ja hänen äänensä vapisi;—kehoittaisin teitä tarkoin miettimään tätä kysymystä, ennenkuin ryhdytte sitä käytännöllisesti ratkaisemaan.
—Te puhutte persoonallisista asioistani?
—Niin. Minä arvelen että me kukin olemme asetetut omaan erikois-asemaamme, kaikilla meillä on velvollisuuksia, jotka tästä asemasta ovat seurauksina, meidän on ylläpitäminen niitä elämänehtoja, joissa olemme syntyneet, jotka olemme perineet esi-isiltämme ja jotka meidän on siirtäminen jälkeläisillemme.
—Katson tarpeelliseksi…
—Malttakaahan,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh antamatta itseänsä keskeyttää.
—Minä en puhu itsestäni enkä lapsistani, heidän toimeentulonsa on turvattu, ja minä ansaitsen niin paljon että me voimme elää, ja toivon että lapsetkin saavat elää ilman puutetta, ja sentähden minun vastalauseeni teidän menettelyänne vastaan, jota en voi pitää kyllin kypsänä, ei ole johtunut personallisista eduista, vaan periaatteelliselta kannalta minä en voi olla yhtä mieltä teidän kanssanne. Ja neuvoisin siis teitä hiukan enemmän ajattelemaan, hankkimaan enemmän tietoja…
—No, pyytäisin että jättäisitte minun asiani omaksi huolekseni, samoin kuin senkin mitä minun on lukeminen ja mitä ei,—sanoi Nehljudof vaaleten, ja tuntien käsiensä kylmenevän eikä voivansa enää hillitä itseään hän vaikeni ja alkoi juoda teetä.