Tätä työtä kertoi hän tehtävän jalat polviin asti vedessä ja sitä kesti aamunkoitosta päivänlaskuun, kaksi tuntia päivällislomaa.
—Tottumaton siinä tietysti vaivaantuu,—puhui hän,—mutta kun on ensi kovan kestänyt, niin kyllä se sitten menee. Kunpa muona vaan olisi ollut oikeaa. Ensin se olikin ihan kelvotonta. Mutta sitten väki kyllääntyi ja alkoi mukista, ja saatiin kun saatiinkin parempaa muonaa, ja työ alkoi sujua.
Sitten hän kertoi käyvänsä jo kahdeksankolmatta vuotta työansiolla ja antaneensa aina kaikki rahat kotiin, ensin isälle, sitten vanhemmalle veljelle ja nyt veljenpojalle, joka hoiti taloutta, mutta itse hän sanoi tuhlanneensa noista 50-60 ruplan vuotuisista ansioista kaksi kolme ruplaa turhuuksiin: tupakkaan ja tulitikkuihin.
—Ja sattuuhan sitä joskus väsymyksestä ryyppäsemäänkin,—lisäsi hän syyllisyyden hymy huulilla.
Vielä hän kertoi kuinka naiset kotosalla hoitavat talon asioita, ja kuinka urakoitsija oli heille ennen lähtöä juottanut lekkerillisen viinaa, kuinka yksi heistä oli kuollut ja toinen tuotiin sairaana. Sairas, josta oli puhe, istui myöskin tässä vaunussa, nurkassa. Se oli nuori poika, kasvot tuhkan harmaat ja huulet siniset. Hänessä oli nähtävästi raivonnut ja vieläkin raivosi vilutauti.
Nehljudof tuli hänen luoksensa, mutta poika katsahti ylös niin ankarasti ja kärsivästi, ettei Nehljudof tahtonut häiritä häntä kysymyksillään, vaan neuvoi vanhempaa työmiestä ostamaan kiinan kuorta ja kirjoitti lääkkeen nimen paperille. Hän olisi antanut rahojakin, mutta vanha työmies ei sanonut niitä tarvittavan—koska oli itselläänkin.
—Paljon olen minä matkustellut, mutta en ole vielä missään semmoisia herroja nähnyt. Ei hosu eikä aja ulos, vaan antaa oman paikkansa. On niitä herjojakin monenlaisia,—päätti hän kääntyen Tarasin puoleen.
»Niin, aivan toinen, ihan uusi maailma»,—ajatteli Nehljudof katsellessaan noita kuivia, jänteviä jäseniä, karkeita kotitekoisia pukuja ja päivettyneitä, ystävällisiä ja rasittuneita kasvoja, ja hänestä tuntui niinkuin ihan uudet ihmiset olisivat häntä joka taholta ympäröineet, ihmiset, joilla oli oikean työteliään ihmiselämän totiset harrastukset, ilot ja kärsimykset.
»Siinä se on le vrai grand monde», ajatteli Nehljudof muistaen Kortshaginin sanomia sanoja ja koko tuota heidän ylellistä tyhjäntoimittaja-maailmaansa mitättömine, surkeine harrastuksineen. Ja hän tunsi matkustajan iloa, jolle avautuu uusi, ennen tuntematon, ihana maailma.
Toisen osan loppu.