Nehljudof saapui Kusminskiin keskipäivän tienoissa. Kaikessa kohden koettaen saattaa elämänsä yksinkertaisemmaksi hän ei sähköittänyt tulostansa, vaan otti tavalliset nelipyöräiset kyytirattaat parihevosilla kestikievarista. Kyytiimiehenä oli nuori poika, yllään neliniitinen kauhtana, joka oli vyötetty poimujen mukaan vyötäryksiä alempaa. Se istui kyytimiehen tavoin kuskipukilla syrjittäin ja puheli sitä mieluummin herran kanssa, kun heidän puhuessaan vikaperä, ontuva, valkoinen aisahevonen ja sivulle valjastettu kuihtunut hevoskaakki saivat kävellä, mihin ne aina olivat kovin halukkaat.
Kyytimies kertoi Kusminskin isännöitsijästä, tietämättä kuljettavansa isäntää itseä. Nehljudof tahallaan oli sanomatta hänelle.
—Kyllä on fiini saksalainen,—puhui kaupungissa asunut ja romaania lukenut kyytimies puolittain kääntyen kyydittävän puoleen ja nappaisten pitkää niskaansa vuoroin ylhäältä ja vuoroin alhaalta:—ajelee voikkoskolmikolla, ja annas kun pääsee emäntineen tielle, niin koetappas kelvata hänelle! Talvella joulun aikaan tuotettiin suureen taloon kuusi, minäkin olin vieraita tuomassa: sähkövalon kanssa; se se vasta korea oli. Semmoista ei maalla näe! Paljon se on rahoja kokoon haalinut! Mikäs hänen on, kun on herrana talossa. Sanotaan hänen ostaneen hyvän talon.
Nehljudof luuli jo olleensa kokonaan väliäpitämätön siitä kuinka saksalainen hoitaa ja käyttää hyväksensä hänen tilustansa. Mutta pitkäruumiisen kyytipojan kertomus oli hänelle vastenmielinen. Hän ihaili kaunista päivää, sakeita, pimeneviä pilviä, jotka joskus peittivät auringon, toukoja kohoilevine kiuruinensa, vihertämään alkavia metsiä, niittyjä, joille oli jo laskettu hevoset ja karjat, ja peltoja kyntäjinensä,—mutta kuinka ollakaan, hänestä vaan yhä tuntui, että jokin painosti mieltä, ja kun hän kysyi itseltään mitä se oli, niin muisti kyytimiehen kertomuksen saksalaisen isännöimisestä Kusminskissa. Tultuaan Kusminskiin ja ryhdyttyään asioihin Nehljudof unohti tämän tunteen.
Konttorikirjojen selaileminen ja keskustelut pehtorin kanssa, joka lapsekkaasti koetti tuoda esiin, kuinka edullista oli, että talonpojilla oli vähän maata ja että kartanon tilat piirittivät heidän maitansa, vahvistivat Nehljudofia vielä enemmän aikeissaan lopettaa oma maatalous ja antaa koko maa talonpojille. Konttorikirjoista ja pehtorin puheista hän sai tietää, että, kuten ennenkin, kaksi kolmannesta parasta kyntömaata viljeltiin omilla työvoimilla ja uudenaikaisilla maanviljelyskoneilla, mutta jälellä oleva kolmannes oli annettu talonpojille urakalla muokattavaksi viidestä ruplasta tesättinältä (1,09 hehtaarilta), s.o. viidestä ruplasta oli talonpojan kolmasti kyntäminen, kolmasti äestäminen ja kylväminen tämä maa-ala, sitten niittäminen vilja, paneminen lyhteisiin ja vieminen riiheen, s.o. suorittaminen työt, jotka vapaassa urakassa olisivat maksaneet vähintäin kymmenen ruplaa tesättinältä. Talonpojat maksoivat työllänsä kaikesta, mitä konttorilta tarvitsivat, kalliimman hinnan mukaan. He tekivät työtä laitumen, polttopuun, perunanvarsien edestä, ja olivat kaikki velkaa konttorille. Niinpä takamaista, jotka annettiin talonpojille arennille, otettiin neljä kertaa suurempi vuokramaksu kuin minkä niiden hinta olisi tuottanut korkona viiden prosentin mukaan.
Kaikesta tästä Nehljudof oli jo ennenkin tiennyt, vaan nyt se oli kuitenkin hänelle uutta, ja hän vaan ihmetteli kuinka hän ja kuinka kaikki hänen asemassaan olevat ihmiset saattoivat olla näkemättä tämmöisten olojen kieroutta. Isännöitsijän todistelemiset, että, maan siirtämisen kautta talonpojille, koko maanviljelyskalusto menisi hukkaan, koska siitä ei voisi saada neljättäkään osaa sen ostohinnasta, että talonpojat turmelisivat maan ja että Nehljudof yleensä tulisi paljon kadottamaan tämmöisen siirtämisen kautta,—kaikki tämä vaan vakuutti Nehljudofia siinä, että hän menettelee oikein antaessaan maan talonpojille ja luopuessaan suuresta osasta tuloja. Hän päätti panna asian toimeen heti, jo tällä käynnillään. Kylvetyn viljan korjaaminen ja myyminen, maakaluston ja tarpeettomien rakennuksien myyminen, se kaikki oli isännöitsijän tehtävä hänen jälkeensä. Mutta itse hän nyt pyysi isännöitsijää kutsumaan seuraavaksi päiväksi talonpojat kokoon kolmesta kylästä, jotka olivat kartanon tilusten ympäröimät, ilmoittaakseen näille aikomuksestansa ja sopiakseen hinnasta.
Tuntien mielihyvää oman lujuutensa vuoksi isännöitsijän väitteitä vastaan ja alttiutensa vuoksi uhrautumaan talonpoikien hyväksi, tuli Nehljudof konttorista ja miettien esillä olevaa asiaa käveli talon ympäri kukkaslavojen välitse, jotka olivat jätetyt tänä vuonna hoitamatta (vastapäätä isännöitsijän asuntoa oli lava rikottu), kulki pitkin lawn-tennis kenttää, jolla rehenteli sikuri, ja pitkin lehmuskäytävää, missä hän oli tavallisesti kävellyt sikaria polttamassa ja missä hänen kanssaan oli keikaillut kolme vuotta sitten heidän luonansa vieraillut kaunis Kirimova. Mietittyään lyhykäisyydessä sen puheen, jonka hän huomenna pitäisi talonpojille, meni Nehljudof isännöitsijän luo ja teetä juodessa vielä kerran keskusteli tämän kanssa, miten koko taloudenpito olisi tilitettävä. Sitten hän tuli aivan rauhallisena ja tyytyväisenä hyvään asiaan, joka oli hänellä hankkeissa talonpoikien hyväksi, suuressa rakennuksessa olevaan huoneeseen, joka oli aina ollut varattu vieraille ja nyt oli valmistettu hänelle.
Tässä pienenlaisessa puhtaassa huoneessa oli venetsialaisia maisemia seinillä ja peili kahden ikkunan välissä. Huoneessa oli puhdas vieterivuode ja pikku pöytä vesikarahvin, tulitikkujen ja kynttilänsammuttajan kanssa. Suurella pöydällä peilin luona oli hänen kapsäkkinsä avattuna, josta pisti esiin hänen toalettikapineensa ja ne kirjat, jotka hän oli ottanut mukaan: venäläinen tutkimuskoe rikoksellisuuden laeista, samaa sisältävä yksi saksalainen ja yksi englantilainen kirja. Hänen oli ollut aikomus lukea näitä kirjoja vapaina hetkinään maalla ollessaan, mutta nyt ei ollut enää aikaa ja hän tahtoi panna maata ollakseen huomenna varhemmin valmiina keskusteluun talonpoikien kanssa.
Nurkassa seisoi vanhanaikuinen nojatuoli mahonkipuusta leikkauksien kanssa, ja nähtyään tämän nojatuolin, jonka muisti olleen äidin makuuhuoneessa, nousi hänen sydämmeensä aivan odottamaton tunne. Hänen tuli yhtäkkiä sääli sekä taloa, joka tulisi menemään rappiolle, että puutarhaa, joka menisi umpeen, metsiä jotka tulisivat hakatuiksi, ja noita karjapihattoja, talleja, työkaluliitereitä, koneita, hevosia ja lehmiä, joita kaikkia, olkoonpa vaikkei hänenkään toimestaan, kuitenkin ylläpidettiin ja hoidettiin—sen hän tiesi—suurilla voimain ponnistuksilla. Ennen oli hänestä näyttänyt helpolta luopua tästä kaikesta, mutta nyt häntä säälitti ei ainoastaan tämä, vaan itse maa ja puolet tuloista, jotka nyt olisivat olleet niin tarpeen. Ja heti ilmestyivät hänen käytettäväkseen järjen päätelmät, joiden mukaan olikin aivan tyhmää ja tarpeetonta luovuttaa maata talonpojille ja hävittää omaa taloutta.
»Maata en saa pitää hallussani. Mutta pitämättä sitä hallussani en minä voi ylläpitää koko tätä taloutta. Paitsi sitä minä lähden nyt Siperiaan, ja on minulla siis sekä talo että maatila tarpeeton—puhui yksi ääni.—Se on kyllä niin,—puhui toinen ääni:—mutta ethän sinä ijäksi jää Siperiaan. Jos sinä menet naimisiin, niin sinä voit saada lapsia. Ja samassa kunnossa kuin sinä vastaanotit maatilan, täytyy sinun se antaa poiskin. On olemassa velvollisuuksia maata kohtaan. Helppohan on hävittää kaikki, antaa pois, mutta hyvin vaikea on panna kaikki kuntoon. Ennen kaikkea sinun täytyy tarkkaan ajatella omaa tulevaisuuttasi ja päättää mitä aijot itsesi kanssa tehdä ja sen mukaan sitten järjestää omaisuusasiatkin. Onko päätöksesi todellakin pysyväinen? Ja vielä—menetteletköhän sinä todellakin omantuntosi mukaan, näin menetellessäsi, vai etköhän menettele ihmisten vuoksi, saadaksesi heiltä kiitosta.» Näin kyseli itseltään Nehljudof eikä voinut olla myöntämättä, että se, mitä hän ajatteli ihmisten tulevan hänestä sanomaan, vaikutti hänen päätökseensä. Ja mitä enemmän hän ajatteli sitä enemmän ja enemmän nousi uusia kysymyksiä ja sitä mahdottomammilta ne tuntuivat ratkaista. Päästäkseen näistä ajatuksista hän paneutui viileään vuoteeseen ja tahtoi nukkua, että sitten huomenna virkeällä päällä voisi ratkaista ne kysymykset, joissa hän nyt oli sekaantunut. Mutta pitkään aikaan hän ei saanut unta; avatuista ikkunoista tulvi paitsi raitista ilmaa ja kuun paistetta myöskin sammakkojen kurinaa, sekaisin satakielten lirkutusten ja vihellysten kanssa, yksi lauloi kaukana puistossa, toinen ihan ikkunan alla vastapuhjenneessa sireenipensaassa. Kuunnellessaan satakieliä ja sammakoita muisti Nehljudof tirehtöörin tyttären piaanonsoiton; muistettuaan tirehtöörin, muisti Maslovan, kuinka tämän huulet sammakkojen kurinan tavalla vapisivat hänen sanoessa: »jättäkää se kokonaan». Sitten alkoi saksalainen isännöitsijä laskeutua sammakkojen luo. Häntä olisi nyt pitänyt estää, mutta hän laskeutui kuitenkin, vieläpä muuttui Maslovaksi ja alkoi moittia Nehljudofia: »minä olen pakkotyöläinen, mutta te olette ruhtinas».—»Ei, en anna perää,—ajatteli Nehljudof, heräsi ja kysyi itseltään:—Teenkö siis oikein vai väärin? En tiedä, ja minulle on yhdentekevä. Nyt pitää nukkua.» Ja hän itse alkoi laskeutua sinne minne olivat kiivenneet isännöitsijä ja Maslova,—ja siellä päättyi kaikki.