—Se on oikein, ihan paikallaan. Kyllähän siihen voidaan suostua,—puhuivat miehet aivan ymmärtäen asian ja hyväksyen Nehljudofia.
—No, jo oli päätä!—toisti leveä vanhus suortuvinensa.
—Entäpä jos minäkin haluaisin ottaa maata haltuuni,—sanoi hymyillen pehtori.
—No jos sattuu jäämään vapaa palsta, niin ottakaa vaan muokataksenne,—sanoi Nehljudof.
—Mitäpä sinä maalla? Olet sinä ilmankin kylläinen,—sanoi vanhus hymyilevin silmin.
Tähän päättyi neuvottelu.
Nehljudof toisti uudelleen ehdotuksensa, vaan ei vaatinut vastausta heti, ja kehoitti keskustelemaan asiasta kunnan kanssa ja sitten vasta tulla antamaan hänelle vastausta.
Miehet lupasivat niin tehdä, jättivät hyvästit ja läksivät kiihoittuneessa mielentilassa. Kauan aikaa kuului tieltä heidän yhä etenevä puhelunsa. Ja myöhään iltaan asti kuului vielä heidän ääniänsä jokea pitkin kylästä päin.
Seuraavana päivänä miehet eivät olleet työssä, vaan keskustelivat herran ehdotuksesta. Kunta hajaantui kahteen puolueeseen; toiset pitivät herran ehdotusta, edullisena ja vaarattomana,—toiset epäilivät siinä salajuonta, jonka laatua he eivät voineet ymmärtää ja jota he sen vuoksi erityisesti pelkäsivät. Kolmantena päivänä kaikki kuitenkin suostuivat tehtyihin ehtoihin ja tulivat Nehljudofin luo ilmoittamaan koko kunnan päätöksen. Tähän suostumukseen oli vaikuttanut erään akan arvelu, johon ukot olivat myöntyneet ja joka kerrassaan poisti kaikki petoksen epäilykset,—että nimittäin herra oli alkanut ajatella omaa autuuttansa ja menetteli näin sielunsa pelastamiseksi. Tätä arvelua vahvistivat ne suuret raha-almut, joita Nehljudof oli jaellut Panovossa oleskellessaan. Raha-almuihin oli herran saanut se seikka, että hän oli täällä ensi kerran nähnyt sen köyhyyden ja sen elämänkovuuden, joka oli tullut talonpoikien osaksi, ja liikutettuna tästä köyhyydestä, vaikka tiesikin menettelevänsä järjettömästi, ei voinut olla antamatta pois rahoja, joita hänelle oli nyt runsaasti kerääntynyt Kusminskissa jo viime vuonna myydystä metsästä ja lisäksi myydystä irtaimistosta.
Heti kun saatiin tietää, että herra jakelee rahaa pyytäville, alkoi joka taholta tulvata hänen ympärilleen kansaa, erittäinkin akkoja, almuja anomaan. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt miten olla heidän kanssaan, miten päättää kelle ja kuinka paljon oli annettava. Hänestä tuntui, ettei saanut olla pyytäville ja nähtävästi köyhille ihmisille antamatta rahoja, joita hänellä oli paljon. Mutta antaa umpimähkään niille, jotka pyysivät, oli järjetöntä. Ainoa keino tästä tukalasta tilasta pääsemiseksi oli matkustaa pois. Näin hän päättikin kiiremmän kautta tehdä.