—Täällä ei ole mitään naisia, tämä on lasten osasto,—sanoi hän.
—Sen tiedän, vaan täällä on vankilasta siirretty sairaanhoitajatar.
—On kyllä, täällä on niitä kaksikin. Mitä asiaa teillä siis on?
—Olen läheisessä suhteessa toiseen heistä, Maslovaan,—sanoi Nehljudof:—tahtoisin nyt tavata häntä,—olen matkalla Pietariin jättääkseni hänen puolestaan valituksen kassatsioonioikeuteen. Ja olisin vielä jättänyt hänelle tämän näin. Se on vaan valokuvakortti,—sanoi Nehljudof ottaen taskustansa kirjekuoren.
—Se käy kyllä päinsä,—sanoi pehmeten lääkäri, ja kääntyen valkoesiliinaisen eukon puoleen käski tämän kutsua sairaanhoitajattaren —vanki Maslovan.
—Ettekö haluaisi istahtaa, tai menisitte ainakin vastaanottohuoneeseen?
—Kiitän teitä, sanoi Nehljudof, ja käyttäen hyväkseen tätä edullista muutosta lääkärissä kysyi miten lasaretissa oltiin tyytyväisiä Maslovaan.
—Kyllähän se työskelee jotakuinkin hyvin, ottaen lukuun olosuhteet, joista hän on tullut, sanoi lääkäri:—tuossa hän jo onkin. Eräästä ovesta tuli mainittu eukko ja hänen jäljessään Maslova. Hän oli valkoisessa esiliinassa ja juovikkaassa puvussa, päässä oli huivi, joka peitti hänen hiuksensa. Nähtyään Nehljudofin hän sävähti punaiseksi, pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, sitten rypisti silmiänsä ja laskien ne alas tuli nopein askelin pitkin käytävän mattoa Nehljudofia kohti. Tultuaan Nehljudofin luo hän ensin tahtoi olla antamatta hänelle kättä, sitten kuitenkin antoi ja punastui vielä enemmän. Nehljudof ei ollut häntä nähnyt sen keskustelun jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt anteeksi kiivauttansa, ja nyt odotti Nehljudof saavansa häntä nähdä samanlaisena. Mutta hän olikin nyt aivan toinen, hänen kasvojensa ilmeessä oli nyt jotakin uutta: hillittyä, ujoutta, ja kuten Nehljudofista näytti, epäystävällisyyttä häntä kohtaan. Nehljudof sanoi hänelle saman minkä oli sanonut lääkärille, matkustavansa Pietariin, ja jätti hänelle kirjekuoren valokuvan kanssa, jonka oli tuonut Panovosta.
—Tämän löysin Panovossa, se on vanhan vanha valokuva, ehkä se huvittaisi teitä. Huolitteko.
Maslova nosti mustat silmäkulmansa, katsahti kummastuen häneen hiukan kieroilla silmillään, ikään kuin kysyen: mitä varten tämä?—ja otti vaieten kirjekuoren pistäen sen esiliinansa alle.