Sotamiehen saattamana Nehljudof tuli jälleen pimeälle pihalle, jota punertavasti palavat lyhdyt huonosti valaisivat.
—Minnekkä matka?—kysyi vastaantuleva vartiosotamies siltä, joka saattoi Nehljudofia.
—Erityiseen koppiin n:o 5.
—Ei tästä pääse, ovi on suljettu, täytyy mennä toista kautta.
—Miksi on suljettu?
—Aliupseeri sulki ja meni itse kylään.
—Niin tulkaa sitten täältä.
Sotamies vei Nehljudofin lautoja pitkin toiselle ovelle. Jo pihalle kuului sisältä ääniä ja liikkeitä, niinkuin hyvästäkin mehiläispesästä, mutta kun Nehljudof tuli lähemmäs ja ovi aukeni, yltyi pauhu ja muuttui huutavien, kiroilevien, nauravien äänten sekamelskaksi. Kuului kahleiden kalinaa ja nenään tuoksahti tuttu, raskas haju.
Molemmat nämä vaikutukset: kiljunta ynnä kahleiden kalina ja tuo kauhea haju yhtyivät aina Nehljudofilla yhdeksi tuskalliseksi tunteeksi: siinä oli jokin henkinen kuvotus, joka tahtoi muuttua oikeaksi kuvotukseksi. Ja molemmat vaikutukset sekaantuivat ja kovensivat toisiaan.
Tultuaan nyt majoitusvankilan eteiseen, missä seisoi tavattoman suuri haiseva korvo, näki Nehljudof ensimäiseksi vaimoihmisen, joka istui korvon reunalla. Häntä vastapäätä oli mies, litteä lakki kallistettuna ajellulle puolelle päätä. He juttelivat jotain keskenään. Miesvanki, nähtyään Nehljudofin, iski silmää ja, mutisi: