Nehljudofia hän ylenkatsoi siitä syystä, että tämä muka oli teeskennellyissä suhteissa Maslovaan, ja vielä erittäinkin siksi, että tämä uskalsi ajatella yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden korjaamisen keinoista hiukan toisella lailla, kuin hän, Novodvorof, ja vieläpä jollakin omalla, ruhtinaallisella, s. o. typerällä tavalla. Nehljudof tiesi tästä Novodvorofin suhteesta häneen, ja mielipahakseen tunsi, että huolimatta siitä hyvästä ja sydämmellisestä mielialasta, jossa hän matkan aikana oli, hän nyt maksoi samalla mitalla Novodvorofille eikä mitenkään voinut voittaa itsessään mitä suurinta vastenmielisyyttä tätä ihmistä, kohtaan.
XVI.
Viereisestä huoneesta kuului nyt päällikköjen ääniä. Kaikki hiljeni, ja sen jälkeen tuli huoneeseen vanhempi aliupseeri ja kaksi vartiosotamiestä. Se oli iltahuuto. Aliupseeri luki kaikki, osoittaen jokaista sormellaan. Kun vuoro tuli Nehljudofiin asti, hän sanoi tälle suopeasti ja tuttavantapaisesti:
—Nyt, ruhtinas, ei enään saisi jäädä tänne iltahuudon jälkeen. Täytyy mennä.
Nehljudof tiesi mitä tämä merkitsee, tuli hänen luokseen ja pisti hänen käteensä edeltäpäin, varustamansa kolme ruplaa.
—No, minkäs teille teki. Istukaa sitten vielä.—Aliupseeri oli jo menossa, kun huoneeseen tuli toinen aliupseeri ja tämän jäljessä pitkä laiha vanki, jonka silmä oli sinelmissä ja harvaa partaa leuvassa.
—Minä tulin sitä tyttöä hakemaan,—sanoi vanki.
—Siinähän on pappakin,—kuului äkkiä kimakka lapsen ääni ja valkotukkainen pää kohosi Rantsevan takaa, joka yhdessä Maria Pavlovnan ja Katjushan kanssa ompeli tytölle uutta pukua Rantsevan uhraamasta hameesta.
—Minä, minähän se olen,—sanoi vanki leppeästi.
—Hyvä sen on täällä olla,—sanoi Maria Pavlovna osaa ottavalla kärsimyksellä katsoen vangin pahaksi lyötyihin kasvoihin.—Jättäkää se vaan tänne.